Kuolema ei soita ovikelloa, kun hänellä on asiaa: arvostelussa Darksiders II
Miikka Lehtonen tykkäsi muutama vuosi sitten todella, siis TODELLA kovasti Darksiders-pelistä. Ihan täysimittaisen peukun verran. Mutta jatko-osa jäi peukutta. Mikä Dark Ciders II:ssa mättää?
Jos maailma jättääkin vähän toivomisen varaa, onneksi se tärkein juttu, eli pelituntuma, on kunnossa. Taistelu sujuu yhä kuin ennenkin. Kuolema pätkii vihollisia kahden eri napin taakse sijoitetuilla aseillaan, väistelee näiden iskuja ja aktivoi vastapalloon omia erikoishyökkäyksiään, prikulleen kuin Sotakin aikanaan.
Systeemin päälle on pultattu pari kykypuuta, joihin sijoitellaan pisteitä kokemustasojen karttuessa. Ratkaisu tuntuu vähän turhalta, sillä vaikka kykypuut antavatkin mahdollisuuden kehittää hahmoaan haluamaansa suuntaan, saman asian olisi voinut hoitaa elegantimminkin. Nyt fiilis on jälleen, että kehitystiimi ei oikein tiennyt, haluavatko he tehdä Darksidersia vai toimintaropea. Ei se toki peliä mitenkään pilaa, mutta ei se mielestäni siihen mitään kovin oleellista lisääkään. Plus miinus nolla, siis.
Lue koko arvostelu: Darksiders II (PC, PS3, Xbox 360)
Lisää aiheesta
Darksiders on siitä jänski peli, että sen juonikuvauksen perusteella on sangen hankala arvata, millaisesta pelistä on kyse. Muinaisista ajoista saakka taivas ja helvetti ovat käyneet omaa sotaansa ihmisten valtakunnan kulisseissa ja reunoilla. Tätä kosmista hardcore-matsia valvoo mystinen tasapainon voima, joka pitää huolen siitä, että taivaalliset perseilijät pistetään sen vaatiessa kuriin.
Lue myös
Borderlands 2 (PC, PS3, Xbox 360)
FTL: Faster Than Light (Linux, Mac, PC)
