Niin lähellä loistavuutta – mutta ei aivan siellä – arvostelussa Puppeteer
Miikka Lehtonen meni peräkkäin kahteen nukketeatteriesitykseen. Ensin hän ihasteli Foul Playn elämyksiä. Sitten perään Puppeteeriin.
Mutta minun kutisevat silmäni eivät tahtia hidasta, sillä Puppeteer hyppää täysillä matkaan jo aivan alusta, eikä sitten juuri vauhtia hidastakaan. Yleisö huokailee, nauraa ja kiljahtelee mukana kun nuori Kutaro matkustaa ihmeellisellä seikkailullaan pahan kuukarhun linnasta lumottuun taikametsään, merirosvojen laivalle ja moniin muihin ihmeellisiin paikkoihin.
Jokaisen kulman takana odottaa uusi kohtaus, joka tuo yleensä mukanaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Tempo on henkeäsalpaava ja dramaattista käännettä voi seurata viiden sekunnin päästä laulu- ja tanssikohtaus, jossa metsän eläimet iloitsevat aurinkoprinsessan vierailusta.
Tarina itsessään on mainio samoin kuin sen sisältökin, mutta en ole aivan vakuuttunut siitä, miten sitä kerrotaan. Pelaaja on aina pelkästään passiivinen sivustakatsoja, kun ruudulla heiluvat nuket pitävät toisilleen pitkiä ja tarkoituksella ylinäyteltyjä puheita tarinasta ja sen käänteistä. Siis kirjaimellisesti: pelaaja seisoo vieressä katsomassa kun muut meuhkaavat. Idea on hauska ja sisältö myös, mutta kun sitä jorinaa on niin pirun paljon. Parhaimmillaan useiden minuuttien mittaiset eepokset tuntuivat alun jälkeen turruttavilta, kun vähän väliä itse peli stoppaa kuin seinään, jotta uusi tarinadumppi voi taas alkaa.
Lue koko arvostelu: Puppeteer (PS3)
Lisää aiheesta
Joku Foul Playn kehitystiimistä on saattanut sanoa parikin rumaa sanaa kun Sonyn Puppeteer julkistettiin, sillä se ratsastaa hyvinkin samanlaisella perusidealla. Videopelin sisään on ikään kuin tehty teatteriesitys, jossa kenttää vaihdettaessa lavasteet vaihtuvat lennosta, yleisö seuraa tapahtumia ja reagoi niihin ja niin edelleen.
Lue myös
Capcom Arcade Cabinet (PS3, Xbox 360)
