UUSIMMAT

Oikea peli, oikea pelaaja

02.09.2014 10:36 | Juho Anttila

Me olemme pelaajia, me pelaamme pelejä. Itse asiassa se joukko, joka pelejä pelaa, on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana huimasti. Samalla kyseinen joukko on muuttunut. Nuorten miesten harrastuksesta on tullut molempien sukupuolten ja kaikkien ikäryhmien hupia. Tämä on valanut pohjaa ajoittain erikoiselle keskustelulle siitä, mitkä ovat oikeita pelejä ja ketä voidaan kutsua pelaajaksi.

Usein käytetty argumentti kuuluu, että pienet mobiilinaksuttelut ja sosiaaliset Facebook-pelit eivät ole oikeita pelejä. Samaan tapaan kuin Wii oli lelu, mutta Xbox 360 ja PlayStation 3 molemmat tosimiesten oikeita pelilaitteita. Toki PC-herrarodun edustajilla oli tästäkin aiheesta oma käsityksensä. Hurraa hierarkiat ja elitismi.

 Mobiilinaksutteluita ja sosiaalisia pelejä kohtaan esitetty kritiikki tuntuu joka tapauksessa hieman ontolta, kun muistellaan pelaamisen ja pelien historiaa. Keskustelu siitä, mitkä ovat oikeita pelejä ja mitkä eivät, näyttäytyy aika lailla erilaisena, kun katsotaan viittä vuotta kauemmas historiaan. Lähestyn tapausta kahdella esimerkillä. Tapaus 1 lienee tuttu kaikille. Kyseessä Alexey Pajitnovin klassikkopeli Tetris.

 Peli, joka aiheutti pahimmillaan niin pahaa riippuvuutta, että sitä korjailtiin vieroitusklinikoilla, poiki lukemattomia kopioita ja variaatioita. Huomionarvoista Tetriksessä on se, ettei sen pelimekaniikka ollut sen monimutkaisempi kuin Angry Birdsissä, Candy Crush Sagassa tai tuhansissa muissakaan nykyään ”ei oikeaksi peliksi”tuomitussa teoksessa. Päinvastoin, Tetris on yksinkertaisempi kuin suurin osa näistä mobiilipeleistä.

 Miksi Tetristä on kautta aikojen pidetty ihan oikeana pelinä, mutta uudet mobiilinaksuttelut eivät sitä muka olisi? Palaan tämän kysymyksen pariin hieman alempana.

 Esimerkki 2 ei välttämättä ole tuttu kovinkaan monelle. Vuonna 2000 kehitetty Planetarion, jota itsekin pelasin muutaman kierroksen aivan vuosituhannen alussa, oli yksi ensimmäisistä massiivisista monen pelaajan selainpeleistä. Avaruusstrategian pelimekaniikat eivät strategiapelimittakaavassa olleet kovin monimutkaisia. Pääpaino oli sosiaalisella pelaamisella, juonittelulla ja liittoumien muodostamisella. Pääasiallinen kanava tälle oli tuolloin IRC, naamakirjaahan ei vielä oltu keksitty.

 Huomionarvoista Planetarionissa, jota kukaan ei muuten tuolloin edes yrittänyt tuomita ”ei oikeaksi peliksi”, ovat pelin lukuisat yhtäläisyydet modernien selain- tai Facebook-pohjaisten sosiaalisten pelien kanssa.

Esimerkiksi Travian sukulaisineen lainaa aika paljon perusfilosofiastaan Planetarionista. Farmvillen, Cityvillen ja WhateverVillen kaltaisten pelien kohdalla strategiaelementit ovat ehkä kevyempiä, mutta painostus sosiaalisuuteen ja tietyt pelimekaniikan peruslainalaisuudet kallistuvat lähemmäs Planetarionin esittelemää mallia kuin hoksaammekaan.

 Planetarion on muuten verkon kertoman mukaan hengissä yhä, tosin itse en ole peliin koskenutkana yli kymmeneen vuoteen. Näin esille kaivettu pieni osa sosiaalisten verkkopelien historiaa pakottaa joka tapauksessa esittämään saman kysymyksen kuin minkä ylempänä esitin Tetriksen suhteen. Jos sosiaalisten pelien esi-isät luokiteltiin melko lailla kyseenalaistamatta ihan oikeiksi peleiksi, miksi niiden seuralaiset eivät yhtäkkiä sellaisia olekaan?

 Epäilenpä, että vika ei ole peleissä, vaan siinä, kuka näitä pelejä pelaa.

 Pelaajien demografia on muuttunut viimeisten vuosien aikana radikaalisti. Uusimpien tutkimusten mukaan aikuiset naiset ovat suurin pelaava ryhmittymä heti aikuisten miesten jälkeen. Syystä tai toisesta tämä tieto, naisten pelaamisen merkittävä lisääntyminen, laukaisee tarpeen lähteä luokittelemaan pelejä oikeisiin peleihin ja kevyisiin sosiaalisiin- ja mobiilipeleihin, jonkinlaisiin epäpeleihin.

 Sama keskustelu käytiin toki jo ennen sosiaalisten pelien vallankumousta, Nintendo Wii -konsolin kohdalla. Naiset ottivat konsolin ja sen tarjoamat tanssi- ja jumppapelit omakseen. Konsoli löysi kokonaan uuden kohderyhmän, uudenlaiset pelaajat. Samalla kasvoi sen kuoron äänenvoimakkuus, jonka mielestä Wii oli lelu, ei mikään oikea pelikonsoli. Syntyi tarve luokitella pelaajat oikeisiin hardcorepelaajiin ja kasuaalipelaajiin, ryhmittymään, jonka jäsenet eivät oikeasti ole edes pelaajia.

 Yrittäessämme vastata kysymykseen miksi, palaamme samaan aiheeseen, jota käsittelin jo edellisessä kolumnissani. Pelaaja on käsite, jolla määrittelemme identiteettimme. Tietoisesti tai tiedostamatta tahdomme suojella tätä käsitettä muutokselta, koska emme tahdo identiteettimme muuttuvan.

 Kun ryhmä ”pelaajat” kasvaa suhteellisen lyhyessä ajassa dramaattisesti ja ryhmän uudet jäsenet näkevät koko harrastuksen ehkä hieman erilaisesta kulmasta, muuttuu koko käsitteen sisältö. Tämä muutos aiheuttaa vastareaktion, tarpeen suojella harrastustamme ulkopuolisilta vaikutteilta. Juuri tästä syystä uudet erilaiset pelaamisen muodot ja eri tavoin pelaavat tahdotaan luokitella käsitteen ”pelaaja” ulkopuolelle. Taistelemme tuulimyllyjä vastaan, sillä tosiasiassa muutos tapahtui jo, emme vain suostu hyväksymään sitä.

 Aiemmissa kommenteissa joku totesi, ettei sosiaalisista Facebook-peleistä ja raskaista PC-peleistä voi puhua samassa lauseessa. No, sisällöltäänhän nämä pelaamisen eri aspektit ovat radikaalisti toisistaan poikkeavia, mutta niin olivat aikanaan ylempänä mainittu Tetris ja vaikkapa ensimmäiset Ultimat, raskaan roolipelaamisen pioneerit. Silti en kuollaksenikaan muista, että silloin joskus eri tyyppisten pelien välille oltaisiin yritetty rakentaa sellaista henkistä piikkilanka-aitaa, jolla kasuaalipelaajat yritetään tällä hetkellä sulkea ”oikean” pelaajayhteisön ulkopuolelle.

 Määritelmä sille, kuka on pelaaja, on altis tämänkaltaiselle keskustelulle siksi, ettei käsitettä oikeastaan ole mahdollista määritellä kovinkaan formaalisti. Pelaaja on joku, joka pelaa pelejä. Tämä on ainoa itsestäänselvyys. Kaikki tästä eteenpäin on ihmisten omiin mieltymyksiin nojaavaa lokerointia, rajanvetoja ja rajoittamista, jolle on vaikea löytää loogisesti kestäviä perusteluita.

 Jos konsolipelaaja toteaa, että Facebook-pelaajat eivät ole oikeita pelaajia, voi PC-herrarodun edustaja pelata pöytään ”konsolit ovat leluja”-kortin. CoD-sarjan räiskintäeepoksia PC:lläkin mättävä on helppo tuomita massahysteriajonneksi, joka ei ymmärrä mitään niiden oikeiden realistisempien ja vapaampien pelien päälle. Aina löytyy joku täysin subjektiivinen peruste, jolla voidaan viritellä juoksuhautaa pelaajien ja ei-pelaajien välillä juuri siihen kohtaan, joka itsestä tuntuu oikealta.

 Pelaamisen koko kuva on laajentunut niin, ettei tiukkoja rajauksia voi enää tehdä. Pelejä ja pelaamisen tapoja on niin paljon, että koko käsitettä pelaaja on pako laajentaa radikaalisti. Tiukat rajanvedot eivät toimi, eikä muutosvastarinta auta. Simsejä kaitseva perheenäiti siellä jossain on pelaaja siinä, missä CS:ää hakkaava eSports-gurukin. Erilainen pelaaja ehkä, mutta pelaaja joka tapauksessa.

 Yksi mahdollinen rajanvedon peruste jää silti jäljelle. Jälleen kerran viittaan aiemman kirjoitukseni yhteydessä esitettyyn kommenttiin. Joku totesi, että ”tuskin satunnaisesti Candy Crush Sagaa naputteleva luokittelee itsensä pelaajaksi”. Kommentissa oli ehkä hitusen elitistinen, rajaava sävy, mutta samalla se piti sisällään viisauden.

 Ehkä ainoa kestävä vastaus kysymykseen ”kuka on pelaaja” löytyy ihmisistä itsestään. Pelaaja on kuka tahansa, joka pelaa pelejä ja kokee itse olevansa pelaaja. Se, olenko pelaaja vai ei, riippuu lopulta vain ja ainoastaan siitä, identifioinko itseni sellaiseksi, ei ulkoapäin sanelluista keinotekoisista rajanvedoista.

 Pelaajayhteisö puolestaan koostuu kaikista niistä ihmisistä, jotka kokevat olevansa pelaajia. Samalla ja juuri tästä syystä sekä pelaajayhteisö että käsitteiden peli ja pelaaja sisältö ovat jatkuvassa muutostilassa, mikä voi joskus tuntua vaikealta hyväksyä. Eikä kenelläkään, edes meillä 30 vuotta jo pelanneilla ole sellaista valtaa ja viisautta, että me voisimme lähteä ylhäältä päin sanelemaan, mikä on oikea peli ja kuka on oikeasti pelaaja.

Juho Anttila

Keskustelu

Pelaaja on neekeri. Saa kutsua itseään miten haluaa, mutta jos ulkopuolinen käyttää P-sanaa, niin voi sitä paskamyrskyä.

@14
Komppaan täysin, itsekin varsin usein vain seuraan vierestä – koskaan ei oikein tiedä etukäteen mitä se oma lusikka siellä sopassa aiheuttaisi. :D
Olen myös huomannut mainitsemasi ikäryhmän epätasapainoisen jakautumisen, tosin nykyisin kolmekymppiset pelaavat olivat silloin aikanaan niitä harvoja jotka ylipäänsä pelasivat, joten en oikeastaan ihmettele jos monille muille samanikäisille ja varsinkin vanhemmille on jäänyt silloinen vierastava vaihde päälle.
Meillä kun isä aikanaan hankki jonkun IBM:n myllyn 90-luvun puolivälin paikkeilla, hänpä pelasi usein matopeliä ja mitä niitä muita äärettömän hienoja elämyksiä siitä löytyikään. Sitten pari vuotta myöhemmin hankittiin Nintendo 64 ja alettiin pelailla Mario Karttia sekä Mario Partya, eli tämä nykyään jo reilusti yli viisikymppinen isukki näyttää kuuluvan siihen pienempään osaan ikäryhmäänsä.
Äiti taas ei ole kokeillut kuin Wii Sportsin keilaamista liki kahdeksan vuotta sitten, mutta hän on muutenkin melko vanhoillinen immeinen joten ihmettelin sitä pientä kokeiluakin. :D

@15
Trollit voisi jättääkin omaan arvoonsa, mutta kun niitä huutelijoita on varsin suuri osa pelaajista. Ja kun touhu menee henkilökohtaiseksi uhkailuksi, etenkin nettipeleissä, ei kohteella varmasti ole kovin mukava olo. Tästä syystä muun muassa monet naispelaajat pitävät matalaa profiilia, esiintyvät miehinä, pystyttävät jopa omat palvelimensa jos mahdollista tai eivät uskalla pelata netissä ollenkaan.
Ongelmana on muun muassa se että kun vihamieliset pelaajat antavat kuulua itsestään, jää suvaitsevien pelaajien ääni kuulumattomiin kun ketään ei vihatakaan, ja ihmisten mieleen jää vahvempi kuva vihamielisistä pelaajista.

Ainoa kysymys mikä tästä kirjoituksesta herää on: Ketä vittu kiinnostaa? Onko sillä minkään valtakunnan merkitystä kuka sanoo ketäkin pelaajaksi, varsinkin kun aihe on näinkin subjektiivinen. Jos Pirkko 45v sanoo olevansa pelaaja kun pelaa kaksi tuntia Bejewelediä viikossa niin voimia hänelle, ei vaikuta kenenkään muun elämään pätkääkään. Internethuutelijat/trollit voi jättää omaan arvoonsa.

@13
Tarkennan hiukan, en avautunut, vaikka teksti hiukan värittynyttä olikin. Yritin tarjota esimerkkejä siitä, miksi ihmiset tuppaavat suuttumaan ja hakemaan jonkin sortin syyllisiä ja syntipukkeja suuttumuksensa kohteiksi.
Itseäni ei sinänsä hetkauta, äänestän lompakollani. DS 1/2 oli launchday -ostoksia, kolmosen ostin sitten vitosella alennuksesta. Lähinnä mielenkiinnolla seurailen rytinää, enkä edes tiedä, mistä syystä nyt innostuin siihen toiseen ja tähän blogiin yleensä edes kirjoittamaan :D

Tottakai niitä avarakatseisia ihmisiä löytyy, onhan itsellänikin sellainen. Jotenkin mystistä, että tilastot ja tutkimukset sanovat toista, mutta jotenkin tosimaailman puolelta siinä nyt 28 – 40 ja vanhemmat ihmiset on semmonen kumma musta aukko. 28 ja nuoremmat suhtautuvat pelaamiseen suopeammin, kun taas tuosta mustasta aukosta löytyy paljon porukkaa joka ei siedä pelaamista tai ole edes pelannut ikinä. Sanomattakin lienee selvää, että tämä perustuu omakohtaisiin kokemuksiin ja on puhdasta mutua :)

Pakostakin tekee mieli verrata urheiluun; kun jotkut kiistelevät siitä onko ratsastus tai moottoriurheilu ”oikeaa” urheilemista, samalla jopa shakki luokitellaan virallisesti urheiluksi. Joten eiköhän jokaisen pelejä pelaavankin pelaajaksi voi luokitella. Tietenkin eri juttu sitten miten mieltää koko käsitteen, se kun ei terminä kovin tarkasti itseään selitä, joten tarvitseeko pelaajaa lopulta kovin tarkasti lokeroidakaan?

Tai sitten ei kutsuta ketään pelaajaksi ellei tämä itse niin halua, kuten ylempänä jo todettiinkin. Jokainen itse päättääkööt haluaako olla pelaaja vai ei, riippumatta siitä miten muut termin käsittävät. Ei feministikään ole jokaisen silmissä (sukupuolten väliseen) tasa-arvoon tähtäävä henkilö, jolloinka moni päätyyn käyttämään yleispätevämpää termiä ekvalisti. Ihmekös tuo kun monessa mediassa levitetään vääristelevää tietoa koko aatteesta. Kuitenkin pelialalla käsitteen tulisi jo pikku hiljaa olla hallussa jokaisella, onhan yli puolet pelaavasta yleisöstä naispuolisia ja silti valtaosa peleistä suunnitellaan edelleen heteromiehille.

Silloin kun itse vielä kehtasin kutsua itseäni ”pelaajaksi”, määrittelin ”oikean pelin” niinkin tiiviisti kuin että siinä tulee olla selkeä päämäärä, jokin lopetus jota tavoitella, millä perustella koko pelin pelaaminen. Näin ollen pidin esimerkiksi The Simsiä lähinnä pelkkänä ohjelmaleluna, jota toki pelasin myös, mutta vain niin kauan kuin siinä oli jotain kokeiltavaa. Kuitenkin tuolla määrittelyllä monet ajopelitkään eivät olisi ”oikeita pelejä” joten se siitä minun osaltani.

Jos taas pelaajan määritteleminen olisi niinkin helppoa että kasuaali naputtaa ängriböördsiä bussipysäkillä ja harkkore istuu koneen ääressä useita tunteja päivässä pelaten monenlaisia pelejä sekä omaa pelihistoriatietoutta vähintään lyhyen oppimäärän verran, koko ongelma tuskin olisi niin merkittävä kuin se nyt on. Mutta koska pelaajia on yhtä monta erilaista kuin on pelaavia ihmisiäkin, tulisi jokaisen ottaa tämä huomioon ennen kuin lähtee arvostelemaan toisia.

Ymmärrän kylläkin Ziggy_HD:n avautumisen kasuaalien tunkemisesta hc-pelaajien reviirille ja sen vaikutuksista peleihin, mutta syyttäisin tuosta vain ahneita julkaisijoita enkä niitä kasuaalipelaajia. Ja ainakaan oma vaimoni ei antanut rukkasia saatuaan tietää että olen ”pelaaja”, eli löytyy niitä avarakatseisempiakin ehdokkaita – ja stereotyypeistähän tässä nyt taas puhutaan, tiedän useammankin tapauksen ystäväpiiristä jossa poikaystävä ei lämmennyt tytön pelaamiselle, eikä kyseessä ollut naispelaajia vihaavat miehet vaan pelaamattomat miehet.

Taisi puolet olla aikaisempien toistoa, mutta tulipa kerrattua kuitenkin.

Seurattuani tätä ihan samaa keskustelua ns. metallipiireissä vuositolkulla (voi sitä nousevaa elitismiä kun Lordi voitti euroviisut ja muotihevarit tuli pilaamaan meidän metallit) en nyt ihan oikeasti jaksa toistaa ihan samaa kuviota. Antaa muidenkin kommentoida välillä. ;)

Mutta kato Ziggy_HD ihan tosissaan toi Ste Curranin puhe. Se liittyy itse asiassa enemmän kuin alun perin linkittäessäni edes muistin.

@8
Jaa, että pitää vetää kolmella tähdellä yms. Vedä itse Tetris läpi 10 kertaa peräkkäin tietyllä pistemäärällä ja tule sitten esittämään tuo väitteesi. No. Jätetään tuo omaan arvoonsa ja lähdetään perustelemaan:
Onko Angry birdsissä mitään muita pelimekaniikoita kuin lähtönapsaus ja tämän jälkeen mahdollinen uusi napautus? (en muuten oikeasti tiedä tähän vastausta…) Onko jokainen tehtävä mahdollista suorittaa identtisesti? Meinaan sitä, että jos lintu osuu tiettyyn kohtaan, fysiikka toimii aina samalla tavalla? Jos on, silloin myönnän, Angry birds vaatii taitoa ja on Tetriksen kanssa samalla tasolla. Pelimekaniikan monimutkaisuus ei tosin ole sidoksissa sen kanssa, mitä mikäkin lintu tekee, vaan sen kanssa, miten peliä pelataan.

”Hyvin mielenkiintoista ja ajattelemisen arvoista, ennen kuin luokittelua lähtee tekemään, on se, miksi jotkut sellaiset, jotka ovat varmasti syvemmällä pelialassa ja pelaamisessa (moi Reko) kuin suurin osa ns. ”pelaajista” eivät tahdo luokitella itseään pelaajiksi. Mahtaakohan se tietty elitistinen rajaaminen olla yksi syy moiseen vastareaktioon?”
Tämä on minun mielestäni pahimman luokan Elitismiä. Koitetaan oikein nostaa itseään sinne muiden yläpuolelle. En voi kutsua itseäni pelaajaksi, koska trollit netissä huutavat. Ihan sama homma, kuin yhtäkkiä päättäisi, ettei voi kutsua itseään mieheksi, koska jotkut miehet raiskaavat. Huuhaa kommentti siis, jonka pohjimmainen tarkoitus on ”I am holier than thou”.

Jos kaikki ovat pelaajia, niin eikö silloin koko termi ole turha? Tarvinneeko enää puhua edes peleistä, jos interaktiiviset tarinat (Gone home ja Dear Esther) ovat myös pelejä? Eikö pelit voisi kivasti niputtaa digitaalisen viihteen alle?

Ps.
Ajattelitko kommentoida tuota viestini pää-pointtia, joka alkaa kohdasta ”olkoonkin elitismiä” ja päättyy ”400 sivuinen manuaali”? Siinä käsittelin sitä, miksi se termi pelaaja on sinänsä tärkeä ja kuitenkin hiukan vakavakin.

Kasuaapelaajien rajaamiselle ulos on ihan selkeät syyt. Ja yksi niistä on se, että se kasuaalipelaaminen tunkee sinne HC-puolelle (kamala termi kyllä tämäkin). Mutta kyllä minua itseäni ainakin ärsyttää, että esim. Dead Space 3 piti heittää vähemmän goreksi, että saadaan isompi kattavuus pelille. Vauvamonsteritkin piti korvata koirilla, ettei toisille tule paha olo. Last of Us:iin piti laittaa perustaistelua sekaan, ettei nyt vaan mene liian tiukasti yhdelle pelaajaryhmälle. MWO:n lisättiin 3rd person kuvakulma ja mahdollisuus sitoa mechin kädet ja koppa samaan liikkeeseen. Esimerkkejä on monia, joten niin ikävää kuin se onkin, niille peloille ja pelaajayhteisön jakamiselle on siis ihan selkeät syyt.

Se, pitääkö tästä syyttää pelaajia (Digitaalisen viihteen käyttäjiä?), digitaalisen vihteen (pelit) tuottavia studioita vaiko julkaisijoita, onkin taas oma hommelinsa.

Pps.
Koska viimeksi olit sinkku? Pienenä huomautuksena koko keskustelun turhuudesta on se, että jos treffeillä sanot pelaavasi pelejä, niin se vapaa-ajallaan angry birdsiä naputteleva 30+ nainen antaa takuulla rukkaset.

Tetris-analogian rikkinäisyyteen sellainen lisäkommentti, että vaikka pelit toki ovat kehittyneet erityisesti teknisesti, kyllä jo Tetriksen aikoihin, ainakin sen ajanjakson loppupuolella, pelattiin mm. joitakin suhteellisen HC-tason roolipelejä ja strategiapelejä.

Se on kyllä totta, että pelaajakenttä on fragmentoitunut sitä mukaa, kun pelaaminen on monipuolistunut.

Sen sijaan siitä olen ehdottomasti samaa mieltä, ettei näiden asioiden tarvitsisi olla niin vakavia. Okei, silloin kun puhutaan toisten ihmisten loukkaamisesta ja uhkaamisesta, kyllä pitää, mutta esimerkiksi koko tiukkaan rajatun ja ankarasti puolustellun (jokaisella omat rajanvedot ja perustelut) ”pelaaja”-käsitteen voisi jo heivata mäkeen ja ymmärtää, ettei mitään formaalisti määriteltävissä olevaa homogeenista pelaajakansaa sellaisenaan ole enää olemassa.

Itse asiassa, tämä sivuaa aihetta jonkin verran, vaikka ei sitä ihan suoraan käsittelekään: https://www.youtube.com/watch?v=6W1sHzgAnVs

On vakavaksi mennyt. Kaikkea sitä pitäisi tiedostaa Domen viimeaikaisten kolumnien perusteella, pelaajaidentiteeteistä naisten kohteluun pelialalla, ollakseen Pelaaja ja Hyvä Ihminen. Ja kovat on vaatimukset kommentoijillakin (@5).

Tetris-analogia on kyllä vähän rikki. Pelit ovat sittemmin kehittyneet, huimasti. Pong, Pacman, Space Invaders ja Tetris olivat kovia aikanaan. Ja keski-ikäistyvät pelaajat ovat muuttuneet. ”Ajan kuluttamisen” ongelma on ainakin itseltäni kadonnut tyystin. Mitä harvemmaksi vapaa-aikani jää, sitä enemmän sitä arvostan, ja sitä vaativampi olen sen vieton–myös pelien–suhteen. Eniten tunnun löytävän sisältöä hardcoreksi luokiteltavista genreistä, vaikka vieroksunkin määritelmää. Tetrikseen, Änkkipönkkeihin yms nykymittapuiden mukaan kasuaalipeleihin en kerta kaikkiaan jaksa koskea.

Pahimpaan hardcore-uhoon kyllä auttaa miettiä morppi-kriteerejä. Mm. Square Enixin jossain vaiheessa käyttämä määritelmä kasuaalille oli 2-3h joka ikinen ilta. Tuohon ei moni työssä käyvä perheellinen veny. Harva tuskin edes haluaa.

Siitä olen (kai?) Juhon kanssa samaa mieltä, että kukin pelatkoon mitä tahtoo, olkoon puuttumatta muiden huvituksiin, ja kokekoon itsensä miksi tahtoo. Vaikka Pelaajaksi, mitä se sitten onkin–ainakin itselleni liian väljä käsite.

Nyt en ehdi ja jaksa ainakaan vielä heittäytyä syvällisempään keskusteluun, sori. Pari irtokommenttia:

5. Pelaa Angry Birdsin (ja jatko-osansa) kaikki kentät kolmeen tähteen ja tulee sitten esittämään uudestaan tuon ”miksi Tetris on oikeampi peli kuin Angry Birds”-kommentin. Itsellä tämä tehtynä vain vanilla-Angry Birdsissä ja Angry Birds Spacen ilmaiskentissä ja siltä pohjalta tuomitsen AB:n jo yksiselitteisesti monimutkaisemmaksi ja sitä kautta vaativammaksi peliksi. Vaikka Tetris ns. ”endless runnerina” lopulta onkin vaikeampi ”läpäistä”.

7. Jos on pakko ruveta luokittelemaan (mitä alun perinkin hieman kritisoin), käytetään sitten tuossa kolumnissa esitettyjä määrittelyitä.

Hyvin mielenkiintoista ja ajattelemisen arvoista, ennen kuin luokittelua lähtee tekemään, on se, miksi jotkut sellaiset, jotka ovat varmasti syvemmällä pelialassa ja pelaamisessa (moi Reko) kuin suurin osa ns. ”pelaajista” eivät tahdo luokitella itseään pelaajiksi. Mahtaakohan se tietty elitistinen rajaaminen olla yksi syy moiseen vastareaktioon?

Miten Juho sijoitat pasianssin pelaamisen jatkumoon? Alkavatko pelaajat niistä, jotka pelaavat pasianssia, pitääkö se tehdä tietokoneella, vai eikö perinteisiä korttipelejä lasketa ollenkaan?

@5

Angry Birds on kyllä monimutkaisempi ku Tetris. Ei riitä vain sormen suhaisu

”Miksi Tetristä on kautta aikojen pidetty ihan oikeana pelinä, mutta uudet mobiilinaksuttelut eivät sitä muka olisi? Palaan tämän kysymyksen pariin hieman alempana.”
Vastaus: Tetriksessä pelaajan pitää osata pelata. Se on niin yksinkertaista. Angry birdsissä katsot kulman ja huitaiset sormella ja jotain tapahtuu. Tetriksessä pitää tehdä koko ajan päätöksiä ja valintoja. Ja nuo päätökset pitää tehdä vain nopeammin ja nopeammin. Pitää myös osata ohjata palikoita ja käännellä niitä, eli sorminäppäryyttä vaaditaan. Eli pelimekaanisesti Tetris on huomattavasti monipuolisempi ja syvempi.

Muutenkin tuo kysymys on ladattu kysymys. Itsekin toteat, että pelaamisen käsite on muuttunut. Sillon vuonna nakki ja sämpylä, koko pelaamista katsottiin ihan eri vinkkelistä.

”Pelaaja on kuka tahansa, joka pelaa pelejä ja kokee itse olevansa pelaaja.”
Tässäkin on totuuden jyvä. Jos näin on, miksi toimittajat niin mieluusti sitten niputtavat jokaisen, joka farmvilleä pelaa, pelaajaksi? Ehkä pitäisi kysyä näiltä ihmisiltä, että kokevatko he olevansa pelaajia? HUOM! tuon lainatun kohdan mukaan, pelkkä pelaaminen ei siis riitä pelaaja-tittelin saamiseksi sinunkaan mielestäsi.

Olkoonkin elitismiä, niin on pelaajia ja ”pelaajia”. Pelaaja on sellainen henkilö, joka suhtautuu harrastukseen vakavasti. Kaikki katsovat elokuvia, mutta ihmisellä joka todella harrastaa elokuvia, on hiukan eri näkemykset ja kokemukset aiheesta. Ei tämänkään pitäisi olla mitään tähtitiedettä.

Se piste, missä tämä asia alkaa oikeasti vaikuttamaan, on se, missä vaiheessa ihmisellä on sanavaltaa asioihin. Jokaisella ”pelaajalla” ei pidä olla sanavaltaa, koska ”pelaaja” on tässä niin laaja käsite.

Tämä nivoutuu juuri siihen samaan iän ikuiseen itkuun, ”Meidän pelejä yksinkertaistetaan kasvottomille massoille”. Ja piruvie, tuossakin itkussa ON totuuden jyvä mukana. Oli muuten aika monta vuotta kuivaa kautta hiukankaan vakavempien ropejen suhteen. Kickstarter kampanjat onneksi elvyttivät ja nyt on monta tulossa/tullut.

Pitäisikö näiden farmvilleläisten nyt päästä sanomaan, että peliin X pitää saada reaaliaikataistelu ja sääntöjä yksinkertaistaa, että hekin voisivat niitä pelata? Entäs sitten ne ihmiset, jotka tykkäävät hirmuisesti siitä, että peliin tarvitaan 400 sivuinen manuaali?

Tämä kappale on vähän semmosta, ehkä, mitä, jos…
Mutta, jos nyt yritän määritellä pelaajan, ”pelaajaa” vähättelemättä, niin:

Pelaaja on henkilö joka:
a) Osaa käyttää jotain pääasiassa pelaamiseen tarkoitettua laitetta ja sen kontrolleria. hiiri+näppis, gamepad, wii-u kapulat. Puhelin/tabletti ei ole pääasiassa pelaamiseen tarkoitettu laite.
b) Hänellä on kokemusta useammasta eri pelistä ja peligenrestä.
c) Hän erottaa nämä genret toisistaan nimen perusteella (fps, rpg jne.)
d) Hän ymmärtää peliterminologiaa
e) Hän tietää pelihistoriaa, Giana Sisters (se vanhempi) ja Doom tunnistetaan ulkonäöltä.

Nämä nyt tuli hatusta ensimmäisenä mieleen.

Europa Universalis, Witcher ja Red Orchestra ovat pelejä. Muut jonnejen adhd paskaa, joihin kukaan itseään kunnioittava parempaa rotua edustava herrasmies ei koske. Naisille sukupuolisten rajoitteiden puolesta sallittakoon.

Huomaan aika-ajoin että ystäväpiirissäni on sellaisia henkilöitä jotka eivät ole koskaan pelanneet ja eivät todellakaan ymmärrä miksi joku pelaa? Oma pelitaustani on sieltä historian ensimmäisistä peleistä tähän päivään kattava kokoelma pelejä laidasta laitaan. Se että naiset ja tytöt pelaavat niin paljon ei mielestäni näy vielä juurikaan itse peleissä mitenkään. Vaan edelleen valtaossa pleistä on tehty miespelaa asenteella. Oliskohan jo aika muttaa totuttuja käytäntöjä ihan oikeasti? Meillä työpaikan keski-ikä on yli 50-vuotta ja pelaamisesta kysyessäni vaivautunut hiljaisuus vallitsee, mutta kahden keskisissä keskustelussa myönnetään että onhan sitä tullut pelattua sitä ja tätä. Eli ei kehdata myöntää että pelaa? Muutaman ns. en koskaan ole pelannut mitään olen saanut kokeilemaan jotain peliä; lähinnä auto/ajo pelejeä ja pari entistä epäilijää pelaa nykyään intomielisenä F1-simulaattoreja puoli vakavissaan;) Olen joskus mitettinyt miksi minusta ja pikkuveljestä tuli pelaajia mutta isoveljestä ei. Me nuoremmat olimme ja olemme edelleen kiinnostuneita tekniikasta ja kaikesta uudesta mutta vanhin veli ei koskaan ollut ja ei pelaa edeleenkään. Meillä kotona oli aina kaikki mahdolliset uudet vempaimet mitä silloin aikanaan tuli; ensimmäiset VHS-videot/stereot/Väri TV/Pelikonsolit/Tietokoneet jne. Siinä oli se kasvualusta pelaamiselle hyvin lannoitettuna.

Mielenkiintoinen juttu taas. Pari kommenttia.

Oli ehkä hiukan meitä elitistejä syyllistävä :), varmasti pelaajan leimaa muutkin meille vielä otsaan kirjoittaa. Ehkäpä siitä syystä etteivät ole vielä itse ymmärtäneet olevansa pelaajia.

Toinena hassu juttu on tuo Rekon musiikki kommentti, nythän tässä puhutaan pelaamisen tyyleistä jos vertaa musiikkiin. Milloinkahan ruvetaan keksimään pirstaloituneita pelien sektoreita enemmänkin. Ja ruvetaan pukeutumaan ja muutenkin otetaan enemmänkin pop-kulttuuria mukaan :). Punkkarit, poppparit ja fiftarit korvautuu fpssäreillä, crusshhaajilla ja rautanyrkeillä :D. Toivottavasti ei.

Näinhän se menee – kun pelilaite on mukana jokaisella ihmisellä 24/7 alkaa se raja hämärtymään pakostakin. Itse alalla on nykyään äärettömän tärkeää esittää se kysymys kenelle tätä peliä oikein tehdään, eikä se saa olla vain heitto, vaan se on asia minkä ympärille koko peli rakentuu.

Aina kun luennoilla kysyy, että kuinka moni täällä mieltää itsensä pelaajaksi, nousee ehkä 50 ihmisen joukosta joku 15-20 kättä. Kun kysyy kuinka moni on esim. tänään tai viime viikon aikana pelannut peliä kännykällään, nousee about kaikki kädet.

Mitä väliä sillä on, luokitteleeko itsensä pelaajaksi vai ei? Itse olen pelannut 30 vuotta, mutta en miellä itseäni pelaajaksi (vaikka pelien parissa teen työtäkin). En tiedä tarkkaan mikä se ”pelaaja” on, mutta tuntuu vaan etten ole sellainen. Ehkä se johtuu näistä viime aikojen sekoiluista, ei pelkästään tämän vuoden, missä ne ”tosipelaajat” vääntää kättä omista alueistaan.

Vilkaisin tuota keskustelua pari viikkoa sitten ja lopetin siinä vaiheessa kun todettiin, että ilmeisesti Dark Soulsia ei voi pelata kasuaalisti (niin kuin itse teen) eikä Candy Crushin pelaaja voi olla ”hardcore”. Tuo kertoo perspektiivin puutteesta enemmän kuin mistään muusta ja jos nämä ”pelaajat” oikeasti ajattelevat näin, on se melkoisen surullista. Ymmärrän kyllä, että musiikkipuolella joku diggaa metallista eikä tykkää hiphopista, mutta olen ehkä nähnyt pelikentän hieman laajemmasta vinkkelistä kun ihan mielellään sitä on pelannut mitä vaan mikä eteen tulee.

Muropaketin uusimmat