Uusimmat

Syö ja säästä kakku

28.08.2014 16:08 Juho Anttila

Tietyt asiat pompsahtelevat keskusteluun tasaisin väliajoin. Usein puhutaan peliväkivallasta ja pelaajien moraalista. Nyt keskustellaan naisten kohtaamista ennakkoluuloista ja kohtelusta pelialalla. Kaksi täysin erilaista aihetta, joissa molemmissa on yksi oleellinen piirre: se saa ainakin äänekkään, toivottavasti vähemmistöä edustavan osan pelaajista vetäytymään hämmentävään siilipuolustukseen.

Itse kuulun siihen kansanryhmään, joka naureskelee tiukemman laidan feministien ylilyönneille hersyvästi. Tulen naureskelemaan muuten jatkossakin, tämä kirjoitus ei nimittäin ole mikään kaapista ulos tulleen äijäfeministin tunnustuskirje. Samoin kritisoin tarvittaessa voimakkaastikin tietämättömien kukkahattuilijoiden väkivaltapelit tuomitsevia kannanottoja. Miksi en näin tekisi, ansaitseehan tyhmä mielipide kaiken siihen kohdistuvan perustellun kritiikin?

Olisin eittämättä tekopyhä, jos en soveltaisi samaa periaatetta myös pelaajia ja pelialaa edustaviin kommentteihin.

Peruutetaan ensin peliväkivaltakeskusteluun. Kun joku nostaa tapetille pelien ikärajat, peliväkivallan mahdolliset negatiiviset vaikutukset erityisesti lapsiin ja pelien tarjoaman maailman moraalin, keskustelu täyttyy refleksinomaisista puolustusreaktioista. Milloin kritiikin esittäjä toivotetaan takaisin kukkahattutätien kesäpäiville pois pelialan kimpusta, milloin taas esitetään ”minä olen pelannut väkivaltapelejä imeväisestä saakka eikä minusta tullut sarjamurhaajaa”-kommentin kaltaisia masentavia argumentaatiovirheitä. Asiallisia ja pohtiviakin kommentteja nähdään, mutta useimmiten ne hautautuvat kohinan alle.

Sama ilmiö nähdään puhuttaessa naisten asemasta pelialalla, pelien luomasta naiskuvasta ja naispelaajien verkossa kärsimästä kohtelusta. Kun esille nousee kerta toisensa jälkeen tapauksia, jossa sukupuolta käytetään häpeilemättä lyömäaseena, voisi kuvitella valtaosan tyrmäävän moisen perseilyn suorilta käsin.

Vaan eihän siinä näin käy. Häirinnän ja uhkailujen kohteeksi joutunutta syytetään vähintään liioittelusta, mikä on muuten ihan sama argumentti, jolla koulukiusaamista yritetään lakaista maton alle. Etsitään syitä, miksi tapahtunut on oikeasti uhrin oma vika. Tämäkin on analogista koulukiusaamiskeskustelun kanssa. Tai vaihtoehtoisesti todetaan, että ”tällainen tämä maailma on, ota tai jätä”.

Jos joku nostaa tässä vaiheessa esille Zoë Quinnin, muistutetaan taas perustason logiikasta. Se, että yksittäinen henkilö osoittautuu väitteiden mukaan sukupuoltaan hyväksi käyttäväksi perseilijäksi ei johda loogisesti siihen, että kaikki pelialan naisvihamielisyyttä kritisoivat olisivat väärässä. Itse asiassa päinvastoin, sillä nimenomaan pelialan asenteellisuus ja naisvihamielisyys luo sen asenneilmapiirin, joka mahdollistaa Quinnin väitetyn kaltaisen toiminnan.

Yhtä lailla hämmästyttävää on se, että argumentti ”Quinn toimi ilmeisesti väärin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö pelialalla olisi aiheen suhteen ongelmia.” tulkitaan Quinnin puolustelemiseksi. Jos ette usko näin tapahtuneen, seuratkaa vaikka tällä palstalla aiemmin aiheesta käytyä keskustelua.

Tämän enempää en kuitenkaan lähde väittelyyn siitä, onko peliala naisvihamielinen vai ei. Sen sijaan pohdin, mikä mahtaa olla pohjimmaisena syynä siihen, että tietyt aiheet ovat pelaajille niin herkkiä, että niiden mainitseminenkin tekee monitahoisesta keskustelusta oletusarvoisesti silkkaa suossa tarpomista.

Pohjimmiltaan kyse lienee pelikulttuurin siirtymästä alakulttuurista valtavirtaan. Kun itse aloitin pelaamisen melko tarkalleen 30 vuotta sitten, kyse oli toden totta lähes täysin miesvaltaisesta, vähän ymmärretystä alakulttuurista. Todellinen läpimurto valtavirtaan on tapahtunut vasta kuluvan vuosituhannen aikana. Musiikkiin tai elävään kuvaan nähden kyse on yhä nuoresta mediasta.

Alakulttuurit puolestaan ovat aina olleet ja tulevat jatkossakin olemaan osa ihmisen identiteettiä. Se, että olen pelaaja määrittää omalta osaltaan minut. Tähän liittyy myös paradoksaalinen halu syödä ja säästää sama kakku. Tahdomme harrastuksellemme ja sitä kautta identiteettiämme määrittelevälle pelaamiselle hyväksyntää ja ymmärtämistä, mutta samalla tahdomme pitää sen vain omana omaisuutenamme ilman, että ulkopuoliset vaikutukset muuttavat sitä.

Pelialan kohdalla alakulttuurista ei olla voitu puhua enää pitkään aikaan. Pelaamisen noustua viihdemuotona elokuvan ja musiikin rinnalle, jopa ohi, koko pelaajien demografia on muuttunut. Sekä pelaajien määrä että sukupuoli- ja ikäjakaumat ovat jotain aivan muuta kuin vielä 20 vuotta sitten. Jos ennen oli vielä mahdollista laskea jonkinlainen pelaajan stereotyyppi, keskiarvo, nyt tällainen on mahdotonta.

Sama muutos on tapahtumassa toisella puolella kolikkoa, pelintekijöiden parissa. Prosessi on hitaampi, mutta silti yhtä lailla vääjäämätön.

Tämä, jos mikä on uhkakuva. Pelaajien ja pelialan muuttuminen kohdistuu identiteettiämme määritteleviin asioihin. Olemme ihmisinä sangen huonoja käsittelemään ulkoapäin tulevaa muutospainetta. Kun puhutaan meille rakkaista asioista, emme osaa tai edes tahdo kyseenalaistaa juuri mitään niihin liittyvää.

Kun kukkahattutädiksi lokeroimamme henkilö nostaa esille kysymyksen siitä, onko pelien esittämä kuva väkivallasta, seksuaalisuudesta ja moraalista aina kaikin puolin terveellinen, emme pysähdy pohtimaan asiaa useammasta näkökulmasta. Emme yritä ymmärtää vastapuoleksi kokemamme näkemystä emmekä toden totta ole valmiita tarkistamaan omaamme. Ei, tunneperäinen ensireaktiomme on siilipuolustus, usein myös vastahyökkäys.

Sama pätee myös siihen, kun viiteryhmä pelaajat ja viiteryhmä pelintekijät laajenee pitämään sisällään dramaattisesti entistä enemmän erilaisia ja eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Sukupuoli on tässä tarkastelussa yksi vahva jakolinja, mutta ei suinkaan ainoa. Erilaiset ihmiset tuovat mukanaan erilaisia näkökulmia, mielipiteitä ja ajatuksia. Muutos on väistämätön.

Ehkä pelialan naisvihasta, peliväkivallasta tai mistä tahansa keskusteltaessa jokaisen, minunkin, olisi syytä ennen taisteluun syöksymistä pysähtyä miettimään, miksi reagoimme niin kuin reagoimme. Miksi peliväkivallan kritisoiminen on automaattisesti tuomittavaa kukkahattutäteilyä? Miksi aiheesta saa omata vain yhden oikean mielipiteen?

Entä miksi, kun toinen ihminen kertoo verkossa tai työyhteisössä saamastaan negatiivisesta huomiosta, ensireaktiomme on tarve kieltää ja lytätä tämä kokemus? Mitä pelkäämme tapahtuvaksi, jos kissaa ei nosteta pöydälle ja asioita käsitellä useammasta näkökulmasta? Mikä on se muutos, jota pelkäämme niin, että koemme tarvetta paeta polarisoidun vastakkainasettelun taakse?

Kakkua ei voi samanaikaisesti syödä ja säästää. Jos ja kun pelaamiselle kaivataan laajempaa hyväksyntää ja ymmärrystä, on pakko hyväksyä se tosiasia, että laajemman huomion kautta ennestään itsestään selvinä pidetyt ajatusmallit joutuvat väkisin myös kriittisen tarkastelun kohteeksi. Eikä kyse ole enää edes valinnasta, ”vahinko” tapahtui jo siinä vaiheessa, kun ala räjähti miljardibisnekseksi.

Nyt olisi vihdoin aika aikuistua ja hyväksyä se, ettei pelikenttä ole enää mikään suljettu miesten pukuhuone, jossa tilaa on vain yhden asennemaailman ja näkökulman allekirjoittaville, tiettyyn roolijakoon alistuville toimijoille.

Juho Anttila

Lisää aiheesta

Väkivaltaiset uhkaukset ajoivat mediakriitikon evakkoon kotoaan

Yksi mätä omena ei pilaa koko satoa

 

Muropaketin uusimmat