Toimittajan puheenvuoro: Kauhupeli palkitsee nynnyn tavalla, jota ei muualta saa

29.03.2019 09:00 | Skye Borg

Muropaketin toimittaja Skye Borg tunnustautuu Toimittajan puheenvuorossa nynnyksi, jolle kauhupelien pelaaminen on aidosti karmiva kokemus.

Kauhupelit ovat aina tarjonneet jotain täysin erilaista pelien maailmassa, ja moni on valmis altistamaan itsensä kuvitteellisille uhkakuville ja vainoharhaisuudelle kerta toisensa jälkeen. Miksi ihmeessä pelaamme pelejä, jotka saavat laittamaan silmät kiinni ja pistämään pelin pauselle?

Kauhupelit tarjoavat usein hyvin intensiivisen ja tunnelmallisen pelikokemuksen, sillä kauhuelokuvista poiketen ne antavat illuusion oman kohtalonsa johdattamisesta. Siinä missä elokuvaa katsoessa voi etäännyttää itsensä turvallisen välimatkan päähän valkokankaan tapahtumista, on pelin äärellä kauhun ytimessä yleensä silmämuniaan myöten. Jos jäädyt, on hahmosi kuollut.

Olen pelannut kauhupelejä pitkään. Iän lisääntyessä olen huomannut, että kestän pelien kauhua yhä huonommin, vaikka kaiken logiikan mukaan nahkani olisi pitänyt ajan mukana parkkiintua kestämään millaisia olioita vain. Kutsutaan tätä vaikka iän mukanaan tuomaksi viisaudeksi, sillä voin tuskin uskoa, että olen aikoinaan lompsinut läpi Silent Hill -pelien tai F.E.A.R.in vain hieman irvistellen. Suolet ja veren lentäminen eivät tunnu missään, mutta pimeässä kulmassa hievahtamatta seisova pikkutyttö saa minut nykyisin harkitsemaan pelin lopettamista.

Pelit, joissa suoraviivainen toiminta on vaihdettu epäsuoraan ja jopa luonteen vastaiseen tekemiseen, ovat tehokasta apetta pelolle. Tätä väitettä tukee hyvin se huomio, että kauhupelit muuttuvat heti huomattavasti vähemmän pelottavammaksi, kun “iso paha” viimein suvaitsee ilmestyä paikalle. Tuolloin on aika ampua isoilla aseilla, väistellä, paeta ja taktikoida. Toiminta tuo peliin aina mukavan suojakerroksen, jonka avulla pelaaja pystyy asettamaan itsensä ja pelin väliin taktisemman tekemisen elementin.

Niin kauan kuin pelaaja on vaistojensa varassa piileskelemässä komerossa tai kulkemassa autiota pimeää käytävää pitkin tietämättä, kuka kulman takana on, tunnelma on intensiivisempi ja automaattisesti pelottavampi.

Viimeisimmät kauhupelikokemukseni ovat olleet hyvin erilaisia, ja juuri siksi palaan genren pariin kerta toisensa jälkeen kämmenet hikoillen. Yksi viime vuosien parhaita yllätyksiä oli monelle Alien: Isolation. Tuttuja elementtejä hyödyntäen peli onnistui aiheuttamaan monessa pelaajassa paniikkia. Olen iloinen tietäessäni, etten ollut ainoa joka piileskeli kärsivällisesti kaapissa piilossa kymmenen minuuttia odotellen Xenomorphin ohi menemistä. Hiiviskelyelementeistä suurimmalta osin koostuva peli vahvistaa käsitystä siitä, että se mitä ei näe tai joka ei johda automaattisesti suoraan toimintaan, on kauhun anatomiassa se tehokkain elementti.

Tunnelmallisuutta ja epäsovinnaista kauhua edustava SOMA taas luottaa ihmisen oman pääkopan sisäisiin demoneihin. Koska olen vellihousu, hyödynsin pelin tarjoamaa Safe Modea, joka estää päähahmon kuolemisen örkkien käsissä. Meille pelkureille tällainen mahdollisuus on hyvin tervetullut, mutta enpä matkaan lähtiessäni tiennyt, että tämä olisi pienin murheistani.

Pimeät käytävät ja kaukaa kuuluva kolina, merenpohjan ääretön tyhjyys ja yksinolemisen tunne osoittautuivat huomattavasti olioita pelottavammaksi tekijöiksi. Lopulta pelkäsin enemmän yksin jäämistä, korvanapin kautta tulevan äänen katoamista sekä pohjatonta tyhjyyttä, jonka taidokas tarina minussa aiheutti.

Onko SOMA varsinaisesti kauhupeli, on toinen kysymys, mutta kokemuksena se on huomattavasti kouraisevampi kuin moni perinteistä kauhua sisältävä viime vuosien teos. Samaa voisi todeta esimerkiksi Alan Wakesta, joka onnistuu tarinan kautta aiheuttamaan enemmän pelonväristyksiä kuin sen toimintakohtaukset antavat ymmärtää.

Tuntuukin siltä, että onnistuneet kauhupelit ovat juuri tarinaltaan kiinnostavampia kuin keskivertoräiskinnät. Ne rakentavat paljon kerronnan varaan, ja siksi onkin sääli, että monelta menevät hienot elämykset ohi niiden näennäisen pelottavuuden vuoksi.

Onko meillä pelkureilla sitten mitään toivoa?

Pelko pitää nöyränä, mutta usein omat traumat ja turha pelkuruus myös pitävät poissa hienojen pelien luota. En väitä, että kaikkien pitäisi automaattisesti lähteä kauhupelien matkaan. Siinä missä Until Dawn on erinomainen pelikokemus, on se teinikauhullaan monelle juuri hyvä portti genren maailmaan. Mikään pakko sen pidemmälle ei ole edes mennä, mutta suosittelen silti astumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle, jos pelaaminen on harrastuksena rakas.

Pari viikkoa sitten onnistuin suostuttelemaan itseni pelaamaan vihdoin läpi Resident Evil VII: Biohazardin, vaikka en aikoinaan uskaltanut edes pelata demoa läpi. Vuoden tsemppaus kannatti, sillä löysin riipaisevan pelottavan pelikokemuksen, joka imaisi täysin mukanaan. Hikoilin, hypin hermostuksesta ja lamaannuin välillä täysin paikoilleni, mutta nautin (melkein) joka sekunnista.

Ennen kaikkea olin ylpeä saatuani pelin päätökseen – sitä tunnetta en yleensä muista peleistä saa.