UUSIMMAT

Total War: Warhammer taipuu myös tarinankerrontaan – epäjylhän Mannfred von Carsteinin tarina päättyi helvetinkanuunojen jylyyn

07.09.2016 12:00 | Jukka O. Kauppinen

Runsaammalla mielikuvituksella siunattujen pelaajien pelikokemukset voivat olla usein värikkäitä, vilkkaita ja tunteikkaitakin. Sillä kun pelin raot täytetään korvien välissä syntyvällä proosalla, saattaa peli maittaa aivan eri tapaan.

Kalle ”HCJorma” Lounela vietti ison osan kesästä Total War: Warhammer -strategiapelin parissa, sillä ajatus oli sukeltaa useiden suurten strategiapelien maailmoihin poikkeuksellisella näkökulmalla. Mitä jos pelejä ei katsotakaan mekaniikkojen vaan itse luotujen tarinoiden kautta? Annetaan hahmoille enemmän persoonaa, eläydytään tapahtumiin syvemmin ja eletään peliä?

Ja niin viisautta arvostava vampyyri ja nekromantikko Mannfred von Carstein asteli pää pystyssä kuolleiden asuttamilla mailla, halliten sitä uljaasti ja viisaasti. Mutta naapurit eivät katsoneet von Carsteinin valtakunnan meininkiä hyvällä silmällä, joten eihän siinä muu auttanut kuin astella taistelukentille.

 

Valehtelisin, jos tarinoisin taistelujen hurjasta luonteesta. Vastustajani oli heikko, sen tiesi maassa ryömivä zombikin. Usean murskavoiton jälkeen von Sincklerin suku koki karun kohtalon ja heidän vähäiset alueensa olivat nyt osaavan kreivin käsissä. Läntinen ja itäinen Sylvania on yhdistetty, mutta jäin hiljaa pohtimaan miksi vainajat tahtoisivat valloittaa jo valmiiksi kuolleet kaupungit. Kaipaan verta juotavaksi. Kaipaan alempiarvoisia elämänmuotoja kävelemään miekkaani päin. Kaipaan elintilaa.

singis Khanin lukuisten versioiden soidessa sodanjulistuksen tavoin lähdin vuorille vierailemaan Thorgrim Grudgebearerin mailla. Kääpiökansat muistavat ikuisesti heidän kokemansa vääryyden, ja ryöstöretkieni jalkoihin jääneiden nimissä riittääkin muisteltavaa.

Lue juttu: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 1

 

Pohdin tarkkaan annanko valiojoukkojeni astua rajan yli heiluttaen sodan lippua. Ryöstöretkillä karaistuneet suurpedot, Terrogheistit, ja pakollinen tykinruoka, läjä luurankosoturi Grave Guardeja, olivat jo rajalla valmiina odottamassa hyökkäyskäskyä. Kääpiöiltä viemäni kulta oli aikapäiviä sitten kulunut joukkoihin, eikä vahvistusta ollut rahallisesti mahdollista nostaa haudoistaan. Jonkin suvun tuho olisi varma, mutta näillä voimasuhteilla von Carstein vastaanottaisi maan syleilyn, ei Empireä johtava Franz.

Onhan se huono idea lähteä uhraamaan äärettömän kalliita lentopetoja vihollisen pääkaupunkiin, kun voi kilautella lähialueiden kylien ovikelloja. Menetelmällä saadaan toivottu sotatila, joukot pysyvät lähellä omia alueita, mutta samalla tuovat rahaa kotiin tuhoten vihollisen puskurina toimivia pikkukaupunkeja. Toisaalta uutta elintilaa ei tule, mutta eipä sitä nykyisillä rahoilla suojeltaisi ulkoiselta tai edes sisäiseltä uhalta; vampyyrikansan korruptiotaso pitää olla tarpeeksi korkealla, muuten kapinalliset alkavat mellakoimaan äkäisellä tahdilla. Turha sisällissota on vihoviimeinen tapa menettää valtakuntansa.

Lue juttu: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 2 – kuolema on vain välitila

 

Ensimmäistä kertaa ihmiset ja vampyyrit taistelivat yhteistä vihollista vastaan, muttei tosin yhtenäisenä rintamana. Valtioiden rajat hämärtyivät, kun jokainen rynnisti lyhintä reittiä pidättelemään puhdasta pahuutta poissa kotiseuduiltaan. Sylvianian lähiprovinssit muuttuivat korruptoituneeksi joutomaaksi Prinssi Sigvald Mahtavan johtaessa murharetken etujoukkoja läpi vanhan maailman. Jälkijunassa tuhotyön laadun varmisti Archaon Ikivalittu, tuo kaaosjumalten kestosuosikki.

Seurasin mielenkiinnolla sivusta kuinka pohjoiset, jo vuosikaudet muutenkin huonosti asioitaan hoitavat, ihmisvaltakunnat luhistuivat. Sigvaldin ja legendaarisen Archaon Ikivalitun lähestyessä kohti vampyyrien maita siirsin joukkoni valmiiksi pohjoisten kaupunkien suojaksi.

Lue juttu: Strategiakesä: Nyt minä muutun ja vampyyrikreivinä suutun, osa 3 – kaaoksen kuolemanmarssi

Total War: Warhamme

Lisää aiheesta

Sisältö on täyttä rautaa ja niin on teknologiakin. Total War: Warhammer pyörii sujuvasti ja tuntuu sisältävän vähemmän bugeja kuin edeltäjänsä. Varmasti niitäkin löytyy kun suuri yleisö pääsee pelin pariin, mutta oma pelikokemukseni oli sujuva ja ongelmaton. Warhammer on myös audiovisuaalisesti vaikuttava kokemus. Lähitaistelu näyttää komealta ja lisäksi kullakin armeijalla on oma äänimaailmansa. Ihmisten armeijoissa kersantit ja komentajat huutavat joukoilleen ohjeita, joihin nämä vastaavat. Kuolleiden armeijat eivät puhu tai pukahda, vaan lähestyvät uhkaavan hiljaisuuden, kalinan ja narinan saattelemina.

Total War: Warhammer on paras Total War ja pakkohankinta (PC)

Muropaketin uusimmat