Wiikon wanhassa ollaan KATANA KÄDESSÄ PEILIN EDESSÄ
Pekka Leinonen niittää viljaa. Mutta ei Jumalan viljaa. Eikä viikatteella. Meno on näet rutkasti ronskimpaa!
Kuinka monessa pelissä muistatte miettineenne ensimmäisen kentän alussa kontrolleja, ja ennen kuin huomasitkaan oli sinusta päästetty ilmat pihalle? Kyllä, tällä tavoin alkaa vuoden 1997 räiskintäklassikko Shadow Warrior. Näin sen pitääkin fps-genressä olla, ei mitään turhia lätinöitä tai alkuvideoita, vaan suoraan antamaan turpaan niin perkeleesti. Ja tässä pelissä, kuten monessa aikalaisessaan, otettiin kyllä turpaan itsekin. Kukaan ei varmaan edes huomannut mitään juonesta, eikä pelissä näin jälkikäteen katsottunakaan tarinankerronnalla juhlita.
Jos ihmisiä pyydetään mainitsemaan 90-luvun räiskintäpelejä, niin eihän sieltä tule vastaukseksi kuin Doomia, Quakea ja Duke Nukemia. Eipä mainitse kukaan Shadow Warrioria.
Selasin hieman nettiä, niin yllätyksekseni opin, että kyseessä on melko tuntematon tuotos. Silloin kun minä olin peruskoulussa, niin shareware-versio tuntui löytyvän jokaisesta kynnelle kykenevestä myllystä. Nimenomaan siis shareware. En muista ketään, jolla olisi ollut täysi versio. Edes piraattina. Sen aikakauden yleinen ilmapiiri olikin, että mitäs suotta maksamaan, kun nytkin voi räiskiä mielenmäärin 5-10 kenttää lähes koko asearsenaalilla.
Lue koko artikkeli: Wiikon wanha: Shadow Warrior
Lisää retroilua
Wiikon wanha -retropeliartikkelisarja
Retrokolikkopelien ääressä -artikkelisarja
Aarteita pelihistorian hämäristä -artikkelisarja
Lisää aiheesta
Vanhojen pelien ja pelisarjojen uudelleenlämmittely on jo pidemmän aikaa ollut alan trendi, joka jakaa syystäkin vahvasti mielipiteitä. Lopputulokset kun vaihtelevat Deus Ex: Human Revolutionin tapaisista merkkiteoksista uuden Syndicaten kaltaiseen kuraan. Ei siis ihme, että monella pelaajalla nousee pala kurkkuun, kun uusi studio ilmoittaa olevansa kehittämässä jatko-osaa tai reboottia. Miksi ne eivät voi vain jättää suosikkipelejäni rauhaan?
Shadow Warrior (PS4, Xbox One)
Shadow Warrior kuljettaa Lo Wangin läpi perijapanilaisten kirsikankukkapuutarhojen, hämyisten katujen, lumihuippuisten vuorten ja synkän alamaailman. Laajat alueet ovat pohjimmiltaan melko putkimaisia, vaikka välillä vastaan tuleekin pieniä aivopähkinöitä tyyliin ”etsi avainnippu”. Eksyminen on käytännössä mahdotonta, sillä eteenpäin johdatetaan rautalangasta vääntäen. Oikea ovi avautuu yleensä vasta kun kaikki viholliset on tapettu.
