Toimittajan puheenvuoro: Ylivaikeat boss-taistelut ovat aikansa elänyt idea, joka pilaa hyvätkin pelit
Monissa suurissa peleissä kamppaillaan vieläkin haastavien pomovastusten kanssa, vaikka se rikkoo pelimaailmaan uppoutumisen ja muodostaa pullonkaulan pelaajille, kirjoittaa Muropaketin toimittaja.
Ryhdyin alkukuusta kokeilemaan toimintaroolipeli The Surgea (2017), sillä se on parhaillaan tarjolla PlayStation Plussan ilmaispelinä. Alku sujuikin mukavasti ja pelimaailma vaikutti kiinnostavalta, mutta parin tunnin jälkeen se tuli vastaan: ensimmäinen boss-taistelu. Yhtäkkiä vaikeusaste hyppäsi kattoon ja menetin keräämäni resurssit pystymättä niitä enää palauttamaan.
Siihen loppui mielenkiinto koko peliä kohtaan, valitettavasti. Lisäksi olin juuri arvostellut Sekiro: Shadows Die Twicen, jota sitäkin rytmittävät suuret boss-taistelut. Myös Sekiron jätin arvion naputeltuani pelaamatta loppuun asti, kun en löytänyt motivaatiota käydä jälleen uuden bossin kimppuun (syistä, jotka selviävät itse arviosta).
Sama kävi myös Niohille (2016), jonka parissa viihdyin kuitenkin parikymmentä tuntia mukavasti. Lopulta joka tason pakollinen, ylivaikea boss-taistelu rupesi kuitenkin tympimään ihan liikaa.
Ymmärrän toki, että etenkin ns. Soulsborne-tyylilajin pelit nojaavat vahvasti juuri bosseihin. Mutta eivätkö toistuvat, erityisen vaikeat vastustajat ole aika vanhentunut idea?
Pelit ovat kehittyneet pelisuunnittelun, grafiikoiden ja tarinankerronnan osalta valtavasti sen yli 20 vuoden aikana, jonka olen pelaamista aktiivisesti harrastanut. Tämä yksi elementti ei vain ota kehittyäkseen.
Tässä muutamia syitä, miksi boss-vastustajat voivat pahimmillaan pilata pelikokemuksen:
Ensinnäkin, bosseista muodostuu pullonkaula etenemiseen. Boss-vihollinen on tyypillisesti suuri haaste, eikä etenemään pääse ennen sen peittoamista. Vaikka muu peli olisi edennyt hyvin, saattaa pomo osoittautua yksinkertaisesti liian vaikeaksi, jolloin pelaaminen loppuu siihen, halusi sitä tai ei. Oman kokemukseni mukaan pelit ovat parhaimmillaan muuttuessaan tasaisesti haastavammiksi, eivät yhtäkkiä.
Toiseksikin, boss-taistelut noudattelevat lähes aina samoja kaavoja. Yleensä bossit kohdataan rajatulla, avoimella areenalla, jolta ei pääse pakoon. Tässä tilassa täytyy sitten opetella pitkäpiimäisesti, usein kokeilun ja erehdyksen kautta, mikä taktiikka on toimiva. Yleensä bossin kimppuun pääsee sopivissa hyökkäysten väleissä tai vastaliikkeitä hyödyntämällä. Koko operaatio voi olla kaavamaisuudestaan huolimatta olla rasittavan pitkä.
Kolmanneksikin, boss-taistelut tukevat harvoin erilaisia pelitapoja. Itse pelaan useita pelejä mieluummin hitaasti hiiviskelemällä, enkä rynnistä suin päin keskelle taistelua. Bossien kohdalla tämä ei kuitenkaan juuri koskaan ole mahdollista, ja hiiviskelypelitkin muuttuvat juuri bossien kohdalla usein pelkäksi toiminnaksi.
Neljänneksikin, bossit rikkovat immersiota, eli uppoutumista pelimaailmaan. Erityisesti vapaata etenemistä painottavissa open world -peleissä ylivoimakas vihollinen tuntuu rikkovan kaikkia lainalaisuuksia, jotka pelaaja on edellisten tuntien aikana oppinut. Hyvä esimerkki ovat vaikkapa monet Metal Gear Solid -sarjan boss-taistelut, sillä ne toimivat täysin omien sääntöjensä mukaan verrattuna muuhun pelimaailmaan. Muut sotilaat voivat kuolla kertalaakista tai heidät voi välttää kokonaan, mutta pomo on tietenkin joku kyborgimustekala, joka kestää 400 luotia suoraan kasvoihin.
Näiden syiden ohella boss-taisteluissa ärsyttää niiden laiskuus pelisuunnittelun näkökulmasta. Pelkästään tasosuunnittelulla tai omaperäisillä tehtävillä voi luoda erilaisia ja monipuolisia haasteita ilman, että pelin keskelle täytyy heittää fysiikan lakeja uhmaavaa mörssäriä viisimetrisen miekan kanssa.
Lyhyesti sanottuna uskon, että pelisuunnittelussa pystytään parempaankin. Bossien on aika väistyä jonnekin omaan alagenreensä, jossa niistä innostuneet voivat hioa taktikoitaan ja pelisuorituksiaan vaikka hamaan maailman tappiin.
