Kellotaajuuden nostaminen
Jos käyttäjä haluaa mikroprosessoristaan suorituskykyisemmän, hän pystyy ainoastaan korottamaan kellotaajuutta, sillä arkkitehtuuri on jo suunniteltu ja toteutettu transistoritasolla. Mikroprosessorin kokonaiskellotaajuutta voidaan korottaa nostamalla mikroprosessorimallista riippuen sen sisäisen kellotaajuuden kerrointa tai ulkoista peruskelloa, joita käytetään kokonaiskellotaajuuden muodostamiseen. Mikroprosessorin sisäinen kerroin vaikuttaa ainoastaan mikroprosessorin kokonaiskellotaajuuteen, mutta ulkoiseen kellotaajuuteen on usein sidottu myös muiden komponenttien, kuten keskusmuistin ja järjestelmäväylien kellotaajuus.
Ensimmäisissä PC-tietokoneissa mikroprosessorin kellotaajuus muodostettiin emolevylle asennetun kideoskillaattorin avulla. Kideoskillaattori on elektroninen piiri, joka käyttää pietsosähköisestä materiaalista tehdyn värisevän kristallin mekaanista resonanssia tuottamaan hyvin tarkkafrekvenssisen sähkösignaalin. Mikroprosessoria pystyttiin ylikellottamaan vaihtamalla emolevylle suurempi kideoskillaattori. 1990-luvulla mikroprosessoreiden ja emolevyjen kehittyessä prosessorin parametrit eli sisäisen kellotaajuuden kerroin ja ulkoinen kellotaajuus asetettiin prosessorimallin mukaan emolevyltä kiinteästi jumppereilla tai DIP-kytkimillä, jolloin ne tulivat käyttöön, kun tietokone käynnistettiin.
2000-luvun alussa emolevyistä katosivat erilliset jumpperit ja DIP-kytkimet, ja emolevyvalmistajat tarjoavat nykypäivänä kaiken kattavat säätömahdollisuudet mikroprosessorin ja muiden PC-kokoonpanon komponenttien parametrien säätämiseen Basic Input-Output Systemistä (BIOS) käsin. Lisäksi useita mikroprosessorin parametreja on mahdollista muuttaa ohjelmallisesti reaaliajassa käyttöjärjestelmästä käsin.
