Fallout 2 – seikkailuja klassikkomaassa
Kaiken tämän Fallout 3 -hypen keskellä mietiskelin, että olenkos oikeastaan koskaan pelannut Fallout 2:ta. Ykköstä kyllä, mutta entä kakkosta? Ovatko mielikuvat haalistunet niin pahoin, ettei mitään vain enää muista? Eräänä rauhallisena koti-iltana tartuinkin tuumasta toimeen. Nousin kurottelemaan kirjahyllyni päälle ja pölypilven saattelemana Fallout 2 laskeutui pöydälleni. Peli koneeseen ja päälle muutama kuukausi sitten julkaistu Fallout 2 Restoration Project -päivitys. Sitten seikkailemaan.
Siinä sitten kuluikin moni ilta mukavissa merkeissä. Syystä tai toisesta Fallout 2 oli jäänyt aikoinaan väliin, mutta otetaan nyt tilanne takaisin.
Samalla tuli todettua, että ovathan ne muistot usein kauniita, mutta… Vaikka Fallout 2 onkin yhä hyvä peli, niin kyllähän siitä paistaa ikääntyminen. Pelisuunnittelu edustaa vanhaa ”tuska lisää nautintoa” -koulukuntaa, jossa pelaajaa ei juuri auteta vaan kaikki on etsittävä ja keksittävä itse. Siihen päälle hirmuisesti satunnaista toikkarointia, satunnaisia taisteluja ja satunnaista sähläystä. Jos vertaan tätä omaan Fallout 3 -kokemukseeni, niin ovathan nämä pelit täysin eri maailmasta sujuvan pelielämyksen mittareilla. Fallout 2:n alku lähinnä turhautti ja pänni, kunnes tylsän grindauksen kautta olin saanut hahmolleni riittävästi powaa vähän kauemmas matkaamiseen. Grindaus ei tosiaankaan ole mikään morppien yksinoikeus, vaan sitä samaa pikkuelukoiden tylsää lahtaamista ja random-kahakoiden etsintää on tässäkin enemmän kuin tarpeeksi. Fallout 3 sen sijaan tarjosi luistavia elämyksiä ja onnistumista heti alussa, säästäen ne todelliset haasteet vasta myöhemmäs. Näin pelaaja koukutetaan nykypäivänä.
Lisäksi Fallout 2 on kaikkien päivitystenkin jälkeen kamalan vaikea seikkailu. Pelaaminen on enemmän raivostuttavan vaikeita taisteluja kuin seikkailullisia elämyksiä. Onkin ollut mielenkiintoista lukea Fallout 3:n arvostelusta kinaa siitä miten roolipeli määritetään. Moni on keskittynyt pilkunviilaukseen ja kinaamaan taistelujärjestelmän detaljeista. Se nyt kuitenkin on vain yksi osa kokonaispeliä, eikä määritä millään tavalla pelin ROOLIpelimäisyyttä. Fallout 2:ssa turhauttavat taistelut eivät ainakaan kohenna pelin nautintoarvoa, saati tuo siihen minkään valtakunnan roolipelimäisyyttä. Load/save-napit tulevat sitäkin tutummiksi.
Silti, matka Fallout 2:n parissa oli mukava. Peli ei ole vanhentunut pelikelvottomaksi edes visuaaleiltaan ja Restoration Project on nähtävästi paikannut käyttöliittymääkin. Niinpä vanhankaan pelin parissa matkaaminen ei tuottanut mitään radikaaleja vaikeuksia. Vahva tarina ja pelottavaksi muuttunut maailma erilaisine faktioineen tarjoaa mielikuvitustaan käyttävälle pelaajalle paljon hämmästeltävää. Myös moraaliset valinnat tarjoavat häikäisevää miettimistä. Pelaaja voi suunnata niin monille erilaisille poluille ja tehdä niin erilaisia valintoja, että eri pelikerroista saa selvästi erilaisia elämyksiä. Äärimmäisen hyvän ja äärimmäisen pahan välimaastossa on valtava määrä harmaan sävyjä. Mutta silti, matka on myös kivinen ja monin paikoin turhauttava. Nautinto ei tule helpolla. Onhan tämä yhä hieno peli, mutta ei silti niin pyhä, ettei siitä saisi tehdä uusia tulkintoja.
Ja viimeisenä aasinsiltana voisikin sanoa, että vaikka Fallout 1:n ja 2:n välissä onkin pitkä matka Fallout 3:een, niin ainakin yksi asia peleille tuntuu olevan yhteistä. Raunioitunut maailma. Musta huumori. Epätoivoiset selviytyjät. Erilaisia pelejä, sama Falloutien maailma ja sama henki.
