Huono soitin, kallis peliohjain?

Musiikkipeleillä ei ole mitään tekemistä oikean soittamisen kanssa. Tai näin moni ainakin tietää absoluuttiseksi totuudeksi. Sillä välin, kun puolustajat ja vastustajat väittelevät siitä, opettavatko bändipelit pelaajilleen edes rytmitajua tai muita musisoinnin kannalta oleellisia taitoja, ottavat itse pelisarjat isoja askelia kohti oikeaa soittamista.

Jo tutut rumpusetit ovat vain alkua tiellä, jonka Rock Band 3 vie entistä pidemmälle. Keytar-ohjain sisältää vinon pinon koskettimia ja uusi kitaraohjain on jo varsinainen nappihirviö. Kaikkein kiinnostavin uutuus on kuitenkin Squierin ensi vuonna ilmestyvä ihan oikea kitara, jonka pitäisi hämärtää pelin ja oikean soittamisen välistä kuilua entisestään.

Tässä kohtaa törmätään kuitenkin ongelmiin, joista ei tarvinnut välittää silloin, kun muovisoittimet olivat pohjimmiltaan pelkkiä leluja. Oikea soittaminen on nimittäin paljon nappien painelemista monimutkaisempaa, ja vaatimukset soittimelle aivan eri kokoluokkaa kuin pienet erot markkinoilta löytyvien soitinohjainten välillä.

Nyt puhutaan soittotuntumasta. Saundeista, erilaisista kieliseteistä, kitaran kaulan muodosta. Nuottien soinnista, kitaran kopan resonoinnista. Korostetun yksilöllisistä vaatimuksista, joiden täyttyminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta soittaminen olisi mukavaa ja motivoivaa. Musiikkia ei voi elää ja tuntea, jos yhteys omaan instrumenttiin jää mekaaniseksi.

Räikeä esimerkki tästä ilmiöstä ovat markkinoille joka joulu ilmestyvät aloittelijoille suunnatut kitarapaketit. Satasella, korkeintaan kahdella saa pienen vahvistimen ja oikean sähkökitaran. Monen soittoharrastus on alkanut näillä, mutta yhtä monella se on myös tyssännyt, kun soittimen halpaa hintaa vastannut laatu on tuntunut heikkona soittotuntumana.

Useiden ammattimuusikoiden auliisti jakama neuvo onkin, että aloittelijan kannattaa ostaa kerralla tarpeeksi hyvä soitin, jotta musisointi maittaisi. Soittomotivaation säilyttäminen on usein haastavaa ilmankin, että tielle kasaa tieten tahtoen keinotekoisia esteitä. Jos harrastus ei sitten kiehdokaan, on laatuvehkeellä joka tapauksessa edes jonkinlaista jälleenmyyntiarvoa.

Rock Band 3:sta ei voi pelata omalla, laadukkaalla ja omaan käteen sopivalla kitaralla. Sen sijaan tarvitaan Squierin tällä tietoa noin 250 euroa maksava kitaraohjain. Tällä hinnalla voi saada kelvollisen aloittelijan kitaran joko käytettynä tai alennusmyynnistä, jos käy hyvä tuuri. Uutena kaupasta ostettuna pöytään joutuu latomaan euroja yleensä vähintään satasen verran enemmän.

Kun nyt vielä muistetaan, että kyseinen kitaraohjain sisältää Rock Band 3:n pelaamiseen tarvittavaa erityisteknologiaa, jonka kustannukset on leivottu sisään ohjehintaan, on pakko epäillä pohjalla olevan kitaran laatua. On enemmän kuin todennäköistä, että rokkaaminen tuntuu aloittelijasta tarpeettoman vaikealta soittimen puutteiden vuoksi, eikä kokenutkaan kitaristi saa kehnosta ritsasta yhtä paljon iloa irti kuin mitä konsepti edellyttäisi.

En kritisoi itse ideaa, sillä juuri tähän suuntaan itse satunnaisena kaappikitaristina tahtoisin musiikkipelien kehittyvän. Nyt tarjolle tulevat ratkaisu on kuitenkin väistämättä vasta prototyyppi, välimalli, jolle on vaikea povata kovin räjähtävää menestystä.

Siinä maailmassa, jonka minä tahtoisin nähdä, Rock Band 4:sta tai seuraavaa Guitar Heroa pääsee soittamaan omalla, oikealla kitaralla. Erikoisohjain ei ole enää soitin, vaan ainoastaan kitaran ja vahvistimen väliin kytkettävä MIDI-adapteri, sellainen, jota on käytettävä jo nytkin julkaistavan kitaraohjaimen kanssa. Tällöin soittopeli voisi olla itselle sopiva, tarpeeksi laadukas ja ennen kaikkea mukava käsitellä.

Nyt julkaistava soitin on pakollinen välivaihe, viimeistä edeltävä askel matkalla lelusoitinten nappien painelemisesta kohti oikeaa soittamista. Siihen liittyy kuitenkin ikäviä riskejä. Bändipelien suosio on ollut laskussa ja johtavien sarjojen uusimpien osien myyntiluvut ovat jääneet kauas odotuksista. Jos uusi kitaraohjain floppaa osoittauduttuaan yhtä aikaa huonoksi soittimeksi ja julmetun kalliiksi peliohjaimeksi, on olemassa aito riski sille, että tämä kehityshaara sulkeutuu pitkäksi aikaa, pahimmassa tapauksessa lopullisesti. Se olisi valtava sääli, sillä bändipelien ja oikeiden soitinten onnistunut yhdistäminen avaisi parhaimmillaan huikeita mahdollisuuksia sekä kehittyä soittajana että pitää hauskaa musiikin parissa. Viimeksi mainittu on kuitenkin useimmille se tärkein syy tarttua niin soittimeen kuin soittopeliinkin.

Kirjoittaja ihastui musiikkipeleihin jo ensimmäisen Guitar Heron aikoihin, pelaa säännöllisesti Rock Band 2:sta ja haaveilee löytävänsä vuorokaudesta ylimääräisiä tunteja, jotka voisi käyttää seinältä syyllistävästi katselevan sähkökitaransa parissa.