Lahjottujen legioona
Netissä on viime päivinä taas kohuttu median puolueettomuuden tiimoilta, eikä ihan aiheetta. Kävi nimittäin niin, että Ubisoft oli äskettäisessä pressitapahtumassaan jaellut osallistujille Nexus 7 -tablettietokoneita, joihin oli sitten valmiiksi tallennettu Watch Dogs -pelin asseteja, eli hyväksyttyjä kuvakaappauksia ja videoita. (toim. huom: olin juuri viime viikolla WD-tapahtumassa, eikä kyllä saanut mitään Nexuseja –JOK)
Aivan ymmärrettävästi touhu vaikutti monesta lukijasta todella hämärältä. Mitä tämä nyt olisi, ellei lahjontaa? Valitettava vastaus on tietenkin, että se on ihan alan käytäntö. On nimittäin niin, että pelijulkaisijat jakelevat roipetta ja roinaa toimittajille sangen avokätisesti. En kuitenkaan usko, että kyse on lahjonnasta. En oikeasti usko, että kukaan Warner Bros Interactivella kuvittelee Batman-lelun tuovan pelille lisäpisteitä. Mutta onko sillä väliä, mitä julkaisijat tai me uskomme? Kysehän on siitä, miltä tämä vaikuttaa.
Olemme Domessa puhuneet aiemminkin peleistä kirjoittamisen realiteeteista ja siitä, millaisessa suhteessa pelitoimittajat ovat julkaisijoihin ja lukijoihin. Kyse ei ole aina aivan helposta yhtälöstä, varsinkin kun kaikki tahot tuovat mukanaan omia ennakko-oletuksiaan.
Lukijoiden mielestä olemme lahjottuja, koska toimistoillamme on peleihin liittyviä koriste-esineitä ja koska saamme julkaisijoilta arvostelupelejä. Julkaisijoiden mielestä — olettaisin — taas olemme lapsia, joiden pään voi helposti kääntää rihkamalla ja kauniilla sanoilla.
Eihän totuus toki aivan tällainen ole, sillä ihmisiä mekin olemme, mutta mielikuvat ovat todella voimakkaita ja vaikuttavat kaikkien asenteisiin. Kun lukijat “tietävät”, että olemme kaikki lahjottavissa, jokainen kehuttu peli vaikuttaa välittömästi arveluttavalta. “Paljonko tästäkin arvostelusta maksettiin”, kysytään usean Domenkin arvostelun kommenteissa, eikä varmasti läheskään aina vitsinä.
Totuus on tietenkin se, että mitään yleistyksiä ei oikein voi tehdä, sillä kuten yleistykset yleensäkin, ne menevät perseelleen. On varmasti pelitoimittajia, jotka Batman-batarangin tai Assassin’s Creed III -lipun saatuaan ovat niin innoissaan, että kehuvat pelin maasta taivaisiin. On myös arvostelijoita, jotka nakkaavat lahjat roskikseen ja ärsyyntyvät lahjontayrityksestä. Ja on myös arvostelijoita, jotka saavat joskus rihkamaa postissa ja sitten tekevät työnsä, kuten aina ennenkin. Ehkä hieman huvittavasti näitä innoissaan ylikehuvia löytyy varmasti enemmän juuri esimerkiksi YouTube-nimimerkkien ja parin miehen blogien takaa, uusia ja kokemattomia kun ovat. Huvittavasti, koska moni ”valveutunut” pelaaja luottaa enemmän juuri näihin innokkaisiin kuin korruptoituneina pitämiinsä veteraaneihin.
Domessa olemme sinänsä onnellisessa asemassa, että suurin osa meille saapuvasta rihkamasta päätyy joko Kauppisen Grendelbunkerin koristeeksi tai Ö-mappiin muiden koskaan edes kuulematta niistä, joten vaikutus arvostelun puolueettomuuteen — Jukkahan ei usein pelejä ehdi arvostelemaan — on olematon. Mutta olen silti miettinyt paljon näitä asioita.
(Toim. huom: saapuvaa roinaa päätyy myös swag-laatikkoon, josta laittelen esim. paitoja ja muuta kampetta isompien pakettien täytteenä avustajille. Osa toki pääsee toimistolla koristehyllylle tai varastoon, joista kierrätän niitä sekä koristekaappiin että erään kerhotilan ”näyttelyyn”. –JOK)
Viime syksynä sattui nimittäin käymään niin, että Sony teki eurooppalaisittain aika yllättävän käänteen ja tarjosi monelle pelitoimittajalle ilmaisen PlayStation 4:n. Kyse oli tietenkin siitä, että PlayStation 4, niin kiva vehje kuin se onkin, on meille välttämätön työväline siinä missä vasara ja porakone timpurille. Jälkikäteen on käynyt ilmi, että todella välttämätön onkin: koska Xbox Onea ei ole Suomessa vielä julkaistu, käytännössä kaikki next gen -pelit arvostellaan nimenomaan PlayStationilla. Ja kyllähän se toki taloutta suuresti helpotti, kun ei tarvinnutkaan ostaa vajaan 500 euron hintaista konsolia, mutta voinko tämän jälkeen olla puolueeton? Sitä olen miettinyt useasti ja pitkään.
Asia on mielessäni aina, kun kirjoitan Sonya tai Microsoftia käsitteleviä uutisia tai arvosteluja. Olenko Sonylle suopeampi kuin minun pitäisi, koska olen alitajuisesti kiitollinen lahjasta? Kirjoitanko Microsoftista puolueettomasti, vai värittääkö sama ajattelu heitäkin koskevia uutisiani? En usko, että vaikuttaa. En usko, että olen. Olenhan kehunut Microsoftin pelejä ja annoinhan juuri InFamous: Second Sonillekin Metacritic-keskiarvoa pienemmät pisteet. Mutta entä jos kompensoinkin toiseen suuntaan? Entä jos olenkin Sonya kohtaan liian ankara ja Microsoftia kohtaan liian hellä, koska en halua vaikuttaa puolueelliselta?
Ja onko sillä lopulta mitään väliä, olenko vai enkö ole? Kun paljastan nyt julkisesti olleeni yksi PlayStation 4:n vastaanottajista, ottaako kukaan minua tai Sonyä käsitteleviä kirjoituksiani vakavasti?
Tällaisia ajatuksia, epätietoisuuksia ja pohdintoja pyörii päässäni samalla kun mietin, tajuavatko puoletkaan Nexus 7:n kanssa kotiin kävelleet kollegani miettiä lainkaan samoja asioita ja tajuaako Ubisoft, millaisen karhunpalveluksen he itselleen tekivät? Miettivät kollegani näitä asioita tai eivät, olivatpa he lahjottuja tai eivät, julkisen mielipiteen raati on antanut tuomionsa: Watch Dogs -arvostelut on nyt ostettu. Tämä tullaan muistamaan, kun on arvostelujen aika.
– Miikka
JOK jatkaa: kyllä, minullekin on lähetetty vuosikymmenien mittaan jos jonkinlaista pelikrääsää. Vaikuttavatko ne juttuihini? Eivät. Lahjonta on jotain aivan muuta, kuin t-paita tai hassu irtokrääsä, sillä toimistolle saapuva krääsä ei vaikuta pätkääkään siihen mitä minä tai Domen avustajat kirjoittavat. Mutta jossain menee tarkemmin määrittelemätön raja. Pelikonsolivalmistajan toimittama tai lainaama testilaite ei vielä ylitä sitä, sillä se on kuitenkin testilaite, siitä kirjoitetaan ja sitä käytetään yhtiön tuotteisiin liittyvistä asioista kirjoittamiseen. Mutta jos tarjottu asia ei enää liitykään millään tapaa tuotteeseen ja on perusteettoman arvokas, silloin ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.
Ylilyöntejä onneksi tapahtuu hyvin, hyvin harvoin, eivätkä ne tunnu läikkyvän useinkaan meikäläisille raukoille rajoille. Olemmehan merkittävä markkina-alue. Mutta peiliin on usein syytä katsoa.
Pelialan käytännöistä on puheltu Domen blogeissa aiemminkin, luepa siis myös vaikkapa nämä jutut:
Todiste korruptiosta? Vai sittenkin tyhmyydestä?
Ja sitten alkoi kohu. Joku oli bongannut netistä, että Rome II:n saavutuksia pääsi ihastelemaan jo ennen pelin julkaisua. Kukapa peliä silloin pelaisikaan, elleivät arvostelijat? Ja voi sitä kauhistuksen määrää kun saavutuksista kävi ilmi, että vain 31% pelaajista oli pelannut edes tuntia! Tästäpä rempseät kuvamakrot saatiin aikaan. Kyllä nyt kelpaa revitellä Eurogamerin 7/10 –arvosanalla ja muilla. Paskaakos ne pellet taas asiasta tietävät, kun eivät ole edes peliä pelanneet!
Itsekriittisyys ja mediakriittisyys
Toimituksille syötetyn tiedotuksen ja toimittajien oman kriittisen näkökannan väliin mahtuu paljon mustaa, valkeaa, harmaata ja jopa ihan harmitonta perusuutisointia. Joskus tarjottu propaganda kuitenkin menee läpi sellaisenaan, tai ilman sen kummempaa kriittisen näkökulman lisämistä.
Joskus ns. itsekriittisyyden puute johtuu yksinkertaisesti kiireestä ja resurssien niukkuudesta. Ei vain ole aikaa ajatella tarkemmin, kun dedis painaa niskassa. Joskus takana on jotain muutakin.
Aina silloin tällöin ehdin/muistan kertomaan vähän pelimedian näkymättömämmästä toiminnasta. Muutenkin kuin vain kertomalla, että tulipa taas käytyä siellä tai tuolla. Ja tulihan sitä, taas. Tiistai, toinen lokakuuta, oli kosteahko päivä, mutta ryhmä pelimeedioita pakeni tällä kertaa Ruotsiin EA:n toimistolle tutustumaan Need for Speed: Most Wantediin ja Medal of Honor: Warfighteriin. Ajattelin vaihteeksi ottaa mukaan taskuräpsyni ja dokumentoida vähän päivän kulkua, jotta Tekin vähän näkisitte millaisia nämä juttumatkat keskimäärin ovat.
Bulletstormin lehdistölahjukset: kilo lihaa ja kourallinen hylsyjä
Mainio Giant Bomb -pelisaitti on saanut käsiinsä Bulletstormin PR-previkkapakkauksen, joka on tavallista erikoisempi. Joskus firmat haluavat saada pelinsä jäämään positiivisesti pelitoimittajien mieliin ja lähettävät kuvalevyn mukana vaikka T-paidan (joka päätyy eDomessa yleensä isoon pinoon odottamaan kierrätystä) tai jotain muuta kivaa. Bulletstorm… No, katsokaa itse.
Kannattaa myös lukea tämä juttu. Ihan kokonaisuudessaan: The Contemptible Games Journalist: Why So Many People Don’t Trust The Gaming Press (And Why They’re Sometimes Wrong)
