Nykypelimusiikin geneerisyyden ongelma

Videopelien tunnelman luomisessa on huomioitava kolme asiaa. Näitä ovat graafinen ulkoasu, äänimaailma ja musiikki. Myös tarinallinen tahditus on tärkeä elementti, mutta kaikista tärkein tahdittaja ja tunnelman luoja on silti musiikki. Tarinan, äänimaailman ja grafiikan voi aina ottaa pois, mutta musiikki pystyy luomaan tunnelmaa ja mielikuvia. Ilman musiikkia videopelit kumpuaisivat vain sielutonta kuvaa ja rohkenen väittää, etteivät videopelit olisi mitään ilman mukaansatempaavaa musiikkia. On siis sanomatta selvää, että musiikki on luonnollisesti myös pelejä arvostellessa yksi tärkeimmistä maininnan arvoisista asioista.

Nykypäivän uutuuspelejä arvostellessani olen kuitenkin useasti huomannut, etten muista mitään pelin musiikeista. En muista ainoatakaan melodiaa tai tunnetta, että olisin uponnut musiikin luomaan musikaaliseen maailmaan. Saatan muistaa vain musiikin tyylin. Esimerkkinä Assassin’s Creed 3:n pelikokemusta löyhästi tukeva orkestraalimusiikki ei jättänyt lainkaan muistijälkiä. Minne ovat kadonneet selvästi toisistaan erottuvat, yksilölliset hyvät pelimusiikit? Kuulemme kyllä joskus yksittäisiä loistavia biisejä, mutta yleisesti ottaen uusia videopelejä kiusaa musiikin geneerisyys.

Ajassa taaksepäin muistellessa voimme palata vaikkapa 8-bittisen Nintendon kultaiseen aikaan. Nostetaanpa esille vaikka Super Mario Bros. ja samalla koko pelisarja. Pelaajat muistavat Koji Kondon kuuluisan alkuperäisen Mario-tunnarin lisäksi monet muut pelisarjan kappaleet. Niitä ei ole pelkästään kourallinen – vaan kokonaisen teollisuushallin verran. Kyseisen aikakauden kappaleet ovat melodisesti muistettavia. Selkeät melodiat eivät tuoneet mukanaan pelkästään muistoja vaan toivat pelaajassa esille voimakkaita tuntemuksia.

Nintendo tietää pelimusiikkien tärkeyden, mutta kun peleistä otetaan pois lapsenomaisuus, voiko pelimusiikki olla persoonallista, selvästi tunnistettavaa ja ikimuistoista?

Todellakin voi olla. Nykypäivään palatessamme heitän loistavaksi esimerkiksi Michael McCannin säveltämän Deus Ex: Human Revolutionin soundtrackin. Pelin olisi voinut pilata helposti Call of Dutyjen kaltaisella persoonattomalla ja geneerisellä soundtrackilla, mutta McCann halusi herättää pelimaailman eloon. Pelaaja kuulee soundtrackin kautta sen mitä tekijät haluavat viestiä musiikillaan ja eri melodioilla pelimaailmasta, aikakaudesta ja eri tilanteista. McCann kuvailee käsinkosketeltavasti esimerkiksi ympäristöjä. Olemmeko furistisessa Detroitissa vai Shanghaissa? Kulkeeko päähenkilö kadulla ajatuksiinsa uppoutuneena, henkilökohtaisia ongelmiaan murehtien? Vai onko taivallus päättäväistä ja päämäärällistä? Korvat auki, sillä musiikki sen kertoo.

Kun puhutaan pelimusiikin välittämistä viesteistä, niin juuri niillä erottaa toisistaan geneerisen ja persoonallisen musiikin. Tämän takia muun muassa Deus Ex: Human Revolution, Spec Ops: The Line, Far Cry 3: Blood Dragon ja merirosvoteemainen Assassin’s Creed 4: Black Flag erottuvat joukosta. Mutta miksi nykyinen pelimusiikki on niin geneeristä? Puhtaasti siksi, ettei musiikilla haluta viestiä mitään. Ikään kuin säveltäjä olisi rutinoitunut työhönsä eikä viitsi erottaa pelistä ja sen maailmasta yksittäisiä teemoja selkeästi. Persoonattomuus tuntuu vaivaavan myös kehittäjiä, joka omalta osaltaan heijastuu selvästi säveltäjiin.

Niinpä Call of Dutyn kaltaiset pelit haluavat viestiä musiikillaan silkkaa mahtipontisuutta ja eeppisyyttä. Siinä samalla musiikin sanoma jää yksiulotteiseksi ja pinnalliseksi. Niiden geneerinen musiikki ei kuvaile maailmaa, tapahtumia tai tunteita. Vaikka Spec Ops: The Line onkin toiminnaltaan geneerinen sotapeli, niin se erottuu muista sotapeleistä sekä tarinallaan että ennen kaikkea soundtrackillaan. Toiminnan lomassa kuullaan muun muassa rockia, sinfonioita sekä konemusiikkia, eikä mitään biisiä kuulla kahta kertaa. Toki tarkat kappalevalinnat elävöittävät peliä, mutta tarkasti tehdyillä ja valituilla kappaleilla välitetään oikea tunnelma sekä viestitään mitä pelaajan pitää tuntea kyseisellä hetkellä. Tässä Spec Ops onnistui. Peli aiheutti itselleni valtavan tunnemyrskyn sen lyhyessä ajassa, jossa musiikilla oli todella suuri merkitys. Spec Opsin soundtrack pystyy kuvailemaan muun muassa sodan kauhua, epäonnistumista, epävarmuutta, takaa-ajoa ja etenemisen huumaa. Melodiat jäävät mieleen ja tempaavat mukaan oli tilanne mikä hyvänsä. Jos Spec Ops: The Line on pystynyt tähän, niin varmasti samaan pystyvät muutkin modernia sotaa käsittelevät räiskintäpelit.

Nykypäivän pelit sisältävät valitettavan harvoin todella hienoja soundtrackeja, mihin pelinkehittäjien tulisi kiinnittää huomiota. On myös muistettava, ettei säveltäjä itsessään ole mikään laadun tae, ei vaikka hän olisi Hans Zimmerin oppipoika. Pelimusiikki on taidetta siinä missä maalauksetkin, joiden pitää kertoa kuuntelijalle viesti. Viestin kertomiseksi musiikin teemat pitää olla myös eroteltu selkeästi. Musiikin tekemisen parista löytyy valtavasti työkaluja ja tekniikoita, joilla musiikkia voidaan elävöittää luoden tunneita ja muistettavuutta. Toisaalta, miksi meidän pitäisi tyytyä kalliisiin valkoisiin lakanoihin, kun voisimme sijoittaa rahamme halvempiin värikkäisiin lakanoihin? Ei pidäkään.

Indiepeleissäkin tämä osataan joskus muuta pelialaa paremmin.