Uusimmat

Oikea peli, oikea pelaaja

02.09.2014 10:36 Juho Anttila

Me olemme pelaajia, me pelaamme pelejä. Itse asiassa se joukko, joka pelejä pelaa, on kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana huimasti. Samalla kyseinen joukko on muuttunut. Nuorten miesten harrastuksesta on tullut molempien sukupuolten ja kaikkien ikäryhmien hupia. Tämä on valanut pohjaa ajoittain erikoiselle keskustelulle siitä, mitkä ovat oikeita pelejä ja ketä voidaan kutsua pelaajaksi.

Usein käytetty argumentti kuuluu, että pienet mobiilinaksuttelut ja sosiaaliset Facebook-pelit eivät ole oikeita pelejä. Samaan tapaan kuin Wii oli lelu, mutta Xbox 360 ja PlayStation 3 molemmat tosimiesten oikeita pelilaitteita. Toki PC-herrarodun edustajilla oli tästäkin aiheesta oma käsityksensä. Hurraa hierarkiat ja elitismi.

 Mobiilinaksutteluita ja sosiaalisia pelejä kohtaan esitetty kritiikki tuntuu joka tapauksessa hieman ontolta, kun muistellaan pelaamisen ja pelien historiaa. Keskustelu siitä, mitkä ovat oikeita pelejä ja mitkä eivät, näyttäytyy aika lailla erilaisena, kun katsotaan viittä vuotta kauemmas historiaan. Lähestyn tapausta kahdella esimerkillä. Tapaus 1 lienee tuttu kaikille. Kyseessä Alexey Pajitnovin klassikkopeli Tetris.

 Peli, joka aiheutti pahimmillaan niin pahaa riippuvuutta, että sitä korjailtiin vieroitusklinikoilla, poiki lukemattomia kopioita ja variaatioita. Huomionarvoista Tetriksessä on se, ettei sen pelimekaniikka ollut sen monimutkaisempi kuin Angry Birdsissä, Candy Crush Sagassa tai tuhansissa muissakaan nykyään ”ei oikeaksi peliksi”tuomitussa teoksessa. Päinvastoin, Tetris on yksinkertaisempi kuin suurin osa näistä mobiilipeleistä.

 Miksi Tetristä on kautta aikojen pidetty ihan oikeana pelinä, mutta uudet mobiilinaksuttelut eivät sitä muka olisi? Palaan tämän kysymyksen pariin hieman alempana.

 Esimerkki 2 ei välttämättä ole tuttu kovinkaan monelle. Vuonna 2000 kehitetty Planetarion, jota itsekin pelasin muutaman kierroksen aivan vuosituhannen alussa, oli yksi ensimmäisistä massiivisista monen pelaajan selainpeleistä. Avaruusstrategian pelimekaniikat eivät strategiapelimittakaavassa olleet kovin monimutkaisia. Pääpaino oli sosiaalisella pelaamisella, juonittelulla ja liittoumien muodostamisella. Pääasiallinen kanava tälle oli tuolloin IRC, naamakirjaahan ei vielä oltu keksitty.

 Huomionarvoista Planetarionissa, jota kukaan ei muuten tuolloin edes yrittänyt tuomita ”ei oikeaksi peliksi”, ovat pelin lukuisat yhtäläisyydet modernien selain- tai Facebook-pohjaisten sosiaalisten pelien kanssa.

Esimerkiksi Travian sukulaisineen lainaa aika paljon perusfilosofiastaan Planetarionista. Farmvillen, Cityvillen ja WhateverVillen kaltaisten pelien kohdalla strategiaelementit ovat ehkä kevyempiä, mutta painostus sosiaalisuuteen ja tietyt pelimekaniikan peruslainalaisuudet kallistuvat lähemmäs Planetarionin esittelemää mallia kuin hoksaammekaan.

 Planetarion on muuten verkon kertoman mukaan hengissä yhä, tosin itse en ole peliin koskenutkana yli kymmeneen vuoteen. Näin esille kaivettu pieni osa sosiaalisten verkkopelien historiaa pakottaa joka tapauksessa esittämään saman kysymyksen kuin minkä ylempänä esitin Tetriksen suhteen. Jos sosiaalisten pelien esi-isät luokiteltiin melko lailla kyseenalaistamatta ihan oikeiksi peleiksi, miksi niiden seuralaiset eivät yhtäkkiä sellaisia olekaan?

 Epäilenpä, että vika ei ole peleissä, vaan siinä, kuka näitä pelejä pelaa.

 Pelaajien demografia on muuttunut viimeisten vuosien aikana radikaalisti. Uusimpien tutkimusten mukaan aikuiset naiset ovat suurin pelaava ryhmittymä heti aikuisten miesten jälkeen. Syystä tai toisesta tämä tieto, naisten pelaamisen merkittävä lisääntyminen, laukaisee tarpeen lähteä luokittelemaan pelejä oikeisiin peleihin ja kevyisiin sosiaalisiin- ja mobiilipeleihin, jonkinlaisiin epäpeleihin.

 Sama keskustelu käytiin toki jo ennen sosiaalisten pelien vallankumousta, Nintendo Wii -konsolin kohdalla. Naiset ottivat konsolin ja sen tarjoamat tanssi- ja jumppapelit omakseen. Konsoli löysi kokonaan uuden kohderyhmän, uudenlaiset pelaajat. Samalla kasvoi sen kuoron äänenvoimakkuus, jonka mielestä Wii oli lelu, ei mikään oikea pelikonsoli. Syntyi tarve luokitella pelaajat oikeisiin hardcorepelaajiin ja kasuaalipelaajiin, ryhmittymään, jonka jäsenet eivät oikeasti ole edes pelaajia.

 Yrittäessämme vastata kysymykseen miksi, palaamme samaan aiheeseen, jota käsittelin jo edellisessä kolumnissani. Pelaaja on käsite, jolla määrittelemme identiteettimme. Tietoisesti tai tiedostamatta tahdomme suojella tätä käsitettä muutokselta, koska emme tahdo identiteettimme muuttuvan.

 Kun ryhmä ”pelaajat” kasvaa suhteellisen lyhyessä ajassa dramaattisesti ja ryhmän uudet jäsenet näkevät koko harrastuksen ehkä hieman erilaisesta kulmasta, muuttuu koko käsitteen sisältö. Tämä muutos aiheuttaa vastareaktion, tarpeen suojella harrastustamme ulkopuolisilta vaikutteilta. Juuri tästä syystä uudet erilaiset pelaamisen muodot ja eri tavoin pelaavat tahdotaan luokitella käsitteen ”pelaaja” ulkopuolelle. Taistelemme tuulimyllyjä vastaan, sillä tosiasiassa muutos tapahtui jo, emme vain suostu hyväksymään sitä.

 Aiemmissa kommenteissa joku totesi, ettei sosiaalisista Facebook-peleistä ja raskaista PC-peleistä voi puhua samassa lauseessa. No, sisällöltäänhän nämä pelaamisen eri aspektit ovat radikaalisti toisistaan poikkeavia, mutta niin olivat aikanaan ylempänä mainittu Tetris ja vaikkapa ensimmäiset Ultimat, raskaan roolipelaamisen pioneerit. Silti en kuollaksenikaan muista, että silloin joskus eri tyyppisten pelien välille oltaisiin yritetty rakentaa sellaista henkistä piikkilanka-aitaa, jolla kasuaalipelaajat yritetään tällä hetkellä sulkea ”oikean” pelaajayhteisön ulkopuolelle.

 Määritelmä sille, kuka on pelaaja, on altis tämänkaltaiselle keskustelulle siksi, ettei käsitettä oikeastaan ole mahdollista määritellä kovinkaan formaalisti. Pelaaja on joku, joka pelaa pelejä. Tämä on ainoa itsestäänselvyys. Kaikki tästä eteenpäin on ihmisten omiin mieltymyksiin nojaavaa lokerointia, rajanvetoja ja rajoittamista, jolle on vaikea löytää loogisesti kestäviä perusteluita.

 Jos konsolipelaaja toteaa, että Facebook-pelaajat eivät ole oikeita pelaajia, voi PC-herrarodun edustaja pelata pöytään ”konsolit ovat leluja”-kortin. CoD-sarjan räiskintäeepoksia PC:lläkin mättävä on helppo tuomita massahysteriajonneksi, joka ei ymmärrä mitään niiden oikeiden realistisempien ja vapaampien pelien päälle. Aina löytyy joku täysin subjektiivinen peruste, jolla voidaan viritellä juoksuhautaa pelaajien ja ei-pelaajien välillä juuri siihen kohtaan, joka itsestä tuntuu oikealta.

 Pelaamisen koko kuva on laajentunut niin, ettei tiukkoja rajauksia voi enää tehdä. Pelejä ja pelaamisen tapoja on niin paljon, että koko käsitettä pelaaja on pako laajentaa radikaalisti. Tiukat rajanvedot eivät toimi, eikä muutosvastarinta auta. Simsejä kaitseva perheenäiti siellä jossain on pelaaja siinä, missä CS:ää hakkaava eSports-gurukin. Erilainen pelaaja ehkä, mutta pelaaja joka tapauksessa.

 Yksi mahdollinen rajanvedon peruste jää silti jäljelle. Jälleen kerran viittaan aiemman kirjoitukseni yhteydessä esitettyyn kommenttiin. Joku totesi, että ”tuskin satunnaisesti Candy Crush Sagaa naputteleva luokittelee itsensä pelaajaksi”. Kommentissa oli ehkä hitusen elitistinen, rajaava sävy, mutta samalla se piti sisällään viisauden.

 Ehkä ainoa kestävä vastaus kysymykseen ”kuka on pelaaja” löytyy ihmisistä itsestään. Pelaaja on kuka tahansa, joka pelaa pelejä ja kokee itse olevansa pelaaja. Se, olenko pelaaja vai ei, riippuu lopulta vain ja ainoastaan siitä, identifioinko itseni sellaiseksi, ei ulkoapäin sanelluista keinotekoisista rajanvedoista.

 Pelaajayhteisö puolestaan koostuu kaikista niistä ihmisistä, jotka kokevat olevansa pelaajia. Samalla ja juuri tästä syystä sekä pelaajayhteisö että käsitteiden peli ja pelaaja sisältö ovat jatkuvassa muutostilassa, mikä voi joskus tuntua vaikealta hyväksyä. Eikä kenelläkään, edes meillä 30 vuotta jo pelanneilla ole sellaista valtaa ja viisautta, että me voisimme lähteä ylhäältä päin sanelemaan, mikä on oikea peli ja kuka on oikeasti pelaaja.

Juho Anttila

Muropaketin uusimmat