Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli
Dome.fi:n uudessa verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Ensimmäisenä on vuorossa elokuva Oz – Ihmeiden maailma.
Walt Disney Picturesin selkäpiitä riipivä tulkinta L. Frank Baumin satuklassikosta oli genrensä edelläkävijä. Samalla se traumatisoi kokonaisen lapsisukupolven ja suisti päänäyttelijänsä uusnatsismin tielle.
Disneyn versio Troijan hevosesta.
Walter Murchin ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt Oz – Ihmeiden maailma oli oman ilmestymisaikansa (1985) mittapuulla makaaberi, vääristynyt ja joka suhteessa kehittyvän lapsen silmille epäsopiva teos. Yhä tänä päivänä – 26 vuotta ensimmäisen katsomiskerran jälkeen – saan vilunväreitä muistellessani tuon kohtalokkaan pääsiäisillan, jona katsoin elokuvan ensi kertaa vieraisille saapuneiden serkkujeni kanssa, reaktioitani.
Oz – Ihmeiden maailma on elokuva, jonka tämän päivän kolmekymppiset muistavat poikkeuksettaan mainita availlessaan psykiatrilleen lapsuutensa tiukimpia umpisolmuja. Järjestys on jotakuinkin seuraava: 3) Vanhempien avioero 2) Isoisän kuolema 1) Oz – Ihmeiden maailma.
Edes Killer Bob, Hannibal Lecter, Jammu Siltavuori, Saddam Hussein ja Anna-Kaisa Hermunen yhdessä eivät onnistuneet saamaan lapsen unimaailmaa käymään yhtä kovilla kierroksilla kuin Murchin Oz-elokuvan Kivikuningas, Prinsessa Mombi ja Pyörälliset.
Paitsi tietenkin jos Killer Bob on isäsi. Silloin hän olisi traumalistasi kakkossijalla heti Oz – Ihmeiden maailman jälkeen.
Normatiiviseen lastenelokuvakaavaan rinnastettuna Oz – Ihmeiden maailma alkaa lipua kohti hämäriä teitä jo aivan alkumetreillä.
Dorothyn ensimmäisestä Ozin matkasta on kulunut vuosi, mutta tytön näkemät unet sateenkaaren takana sijaitsevasta ihmemaailmasta eivät ota loppuakseen. Vastuuntuntoisena huoltajana Dorothyn Em-täti päättää ojentaa tytölle auttavan käden viemällä tämän sähköshokkihoitoon tohtori Worleylle, joka saa Josef Fritzlin näyttämään Charles Ingalssilta
”Ehei, minun kellarissani ei ole mitään epäilyttävää. Ei ole. Jatkakaa matkaanne.”
Tohtorismiehen viritellessä Nikola Teslan jäämistöstä pöllimiään apparaatteja puhkeaa parantolan yllä ukonilma, joka keskeyttää Dorothyn sähköshokkihoidon jo lämmittelyvaiheessa. Käsitettyään tilaisuutensa koittaneen Dorothy karkaa omille teilleen parantolan kellariin sullottujen shokkitoipilaiden tuskanvaikerruksen kaikuessa käytävillä.
Ajelehtivan lautan kyytiin hypännyt Dorothy menettää tajuntansa ja herättyään ymmärtää palanneensa Ozin ihmemaahan. Homma alkaa kuitenkin mennä raskaanpuoleisesti reisille jo kättelyssä. Smaragdikaupunkiin johtava keltatiilinen tie on tuhannen päreinä, kaupungista itsestään jäljellä vain rauniot. Heikompaa hiihtokenkää on ollut tarjolla myös Smaragdikaupungin asukkaille, jotka on taiottu kivipatsaiksi.
Herkimmät kaipaavat ammattilaisapua viimeistään, kun ”Pyörällisiksi” (engl. ”The Wheelers”) itseään kutsuvat, glamrokkarin näköiset ja neljällä pyörällä liikkuvat pirinarkkarit yllättävät Dorothyn suremasta Pelokkaan Leijonan kivipatsaan vierellä ja uhkaavat repiä tämän riekaleiksi. Kuumottava takaa-ajo päättyy, kun umpikujaan paennut Dorothy ymmärtää kotitilalla löytämänsä avaimen sopivan muurissa olevaan lukkoon ja jättää Pyörälliset suljetun oven taakse kirkumaan.
Suljetun oven takaa löytyy Smaragdikaupungin vartiokaartin viraltapantu johtaja, taistelurobotti Tik-Tok, joka antaa Pyörällisille pataan ja marssii Dorothyn kanssa kaupunkia hallitsevan Prinsessa Mombin luokse.
Jäänviileän Jean Marshin esittämän Mombin harrastuksiin kuuluu muun muassa luutun soitto yksinäisessä tornissa sekä IRTOPÄIDEN KERÄILY, voi Jeesus sentään, eikä hän ymmärrettävästi ole mielissään kuultuaan Dorothyn palanneen Oziin. Mombi kertoo Ozia hallitsevan Kivikuninkaan vanginneen Smaragdikaupungin kuningas Variksenpelätin oman vuorensa uumeniin ja telkeää Dorothyn kauhukammionsa ullakolle.
Dorothy onnistuu kuitenkin ystäviensä – Tik-Tokin, puhuvan Billina-kanan, hirvenpäisen lentävän sohvan sekä arkkityyppisen Halloween-hahmo Jack Kurpitsapään – kanssa karkaamaan Mombin palatsista elokuvantekijöiden kaiverrettua ensiksi tylsällä moralla lisää arpia lapsikatsojan psyykeen:
Dorothy ystävineen ylittää lentävän hirvenpääsohvan kyydissä Ozin ”Kuoleman autiomaan”, joka muuttaa siihen koskevat elävät olennot hiekaksi. Mombi usuttaa Pyörälliset takaa-ajoon autiomaan alle koverrettua tunnelia pitkin, mutta sitä odotellessa Dorothy on jo päässyt Kivikuninkaan vuorelle.
Elokuva huipentuu jo harmillisesti lähes kokonaan käytöstä poistetulla Claymation-savianimaatiotekniikalla toteutetun Kivikuninkaan valtakunnassa, missä kuningas vanhana sadistina pakottaa Dorothyn leikkimään venäläistä rulettia Ozin malliin. Leikin lopputuloksena tytön ystävät muuttuvat yksi toisensa jälkeen koriste-esineiksi Kivikuninkaan kokoelmaan.
Rainan alkaessa kolkutella täysimittaisen lastenelokuvan enimmäiskeston kipurajaa seuraa Deus Ex Machina -lopetus. Kivikuningas on juuri ahmimassa Jack Kurpitsapään parempiin suihin, kun kurpitsaan piiloutunut Billina-kana munii kuninkaan suuhun autuaan tietämättömänä tämän olevan kuolettavan yliherkkä kananmunalle.
Juonenkäänteen myötä elokuvantekijät saavat vielä yhden mahdollisuuden kyllästää lapsikatsojan mieli Ilmestyskirjan tuomiokuvastolla.
Kivikuninkaan murennuttua Dorothy löytää rubiinitossunsa, taikoo Smaragdikaupungin entiselleen ja murtaa taian, joka on vanginnut hänen ystävänsä kiveen. Mombin vankina ollut Prinsessa Ozma lunastaa paikkansa Ozin maan hallitsijana ja Dorothy palaa Kansasiin, missä tohtori Worleyn kerrotaan kuolleen tulipalossa.
Lapsikatsojalle tämä on pitkään kaivattu tilaisuus hengähtää, pyyhkäistä liikutuksen kyynel poskipäältään ja rientää eteisen peilin eteen kurkkimaan, josko Ozma-prinsessa suvaitsisi näyttää kauneuttaan myös tämän maailman puolella – siis jos lapsi ei ole tässä vaiheessa lukittunut komeroon itkemään, kuten minä vuonna 1987.
Onneksi isoveljeni kurkisti viipymättä komeroon varmistaakseen, että olen kunnossa.
Peruselementeiltään Oz – Ihmeiden maailma on hyvin uskollinen vuonna 1939 päivänvalon nähneelle musiikkielokuvalle, joka teki Judy Garlandista gay-ikonin ja Hollywood-tähden, sekä L. Frank Baumin 1900–1920 julkaistulle 15-osaiselle lastenkirjasarjalle, jonka juonenkäänteiden peittoon on piilotettu aimo annos teosofiaa ja mystiikkaa.
Elokuvan käsikirjoituksen laatineiden Walter Murchin ja Gil Dennisin tavoite oli noudattaa Ozin kapinalliset ja Ozin prinsessa -kirjojen juonta ja tuoda valkokankaalle tarina, jonka Baum saattaisi tunnistaa omakseen.
Juuri tässä Murch ja Dennis ottivat suuren riskin: 1980-luvun puolivälissä suuret yleisöt eivät olleet vielä kypsiä goottilaiseen synkkään, ”realistiseen” satutulkintaan, jollaisella mm. Tim Burton sittemmin rahoitti lastensa college-tutkinnot.
Kriitikot odotetusti raatelivat Oz – Ihmeiden Maailman valitellen tarinan synkkyyttä, väkivaltaisuutta ja kaikkinaista omituisuutta, joiden uskottiin – ymmärrettävää kyllä – häiritsevän lapsikatsojia.
Vaikka rakastetuimmat lastensadut Grimmin veljeksistä Hard-Core Anderseniin ovat kautta maailmanhistorian sisältäneet peittelemätöntä kauhugalleriakuvastoa, vielä 1980-luvulla Disney-elokuvat käsitettiin yleisesti hassujen antropomorfisten eläinten kisailuksi kukkakedolla ja metsän siimeksessä prinsessojen laulun säestämänä – olkoonkin, että Labyrintti, Tumma Kristalli ja Hiidenpata lajitoveriensa lisäksi olivat vähitellen muuttamassa lastenelokuvien kerrontaa.
Nykypäivän animaatioihin tottuneille ipanoille Oz – Ihmeiden maailma takaa taatusti pari mehevää painajaisunta, mutta ehkä vähemmän visuaalisen kerrontansa ja enemmän tunnelmansa ansiosta. Elokuvahan on pitkälti samassa linjassa monien 2000-luvun lastenelokuvien, kuten vaikkapa Tim Burtonin tuoreimman Liisa Ihmemaassa -elokuvan kanssa.
Kenties juuri yllätyksellisyytensä ansiosta elokuvan yksityiskohdat jäivät kummittelemaan lähtemättömästi 80-luvulla lapsuutensa eläneiden mieliin. Television eteen istuessaan tuon ajan esikoulu- ja kouluikäiset odottivat saavansa nähdäkseen kepeää, perinteistä satukuvastoa, mutta sen sijaan psykologinen kauhu ja painajaiskuvasto ottivat selkävoiton töllön eteen kerääntyneistä taniaisista.
Ja koska silkohapset eivät olleet valmiit näkemäänsä, elokuvan kuvasto tanssi pirunpolskaa heidän piilotajunnassaan, kunnes purkautui teini-iässä mitä epäilyttävimpinä harrastuksina, mm. roolipelaamisena, HIM– tai CMX -fanituksena, mustiinpukeutumisena tai Noidan Käsikirjan lukemisena salaa huolestuneilta vanhemmilta.
Kaikkien Suomen peruskoulukirjastojen lainatuin ja luetuin kirja 1994–99.
Mutta mitä Oz – Ihmeiden Maailmasta jäi elämään länsimaisen populaarikulttuurin kenttään, jos emme puhu sen korruptoivasta vaikutuksesta tämän päivän kolmekymppisiin?
Walter Murchin ura ohjaajana päättyi Oziin, mutta hän on jatkanut sittemmin uraansa leikkaajana ja äänitehostesuunnittelijana kuuden Oscar-ehdokkuuden arvoisesti. Ensimmäisen Oscarinsa Murch kuittasi jo vuonna 1979 ansiostaan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvasta.
Ehkä ennen kaikkea Oz – Ihmeiden Maailma oli kahden myöhempien aikojen suurnimen käyntikortti painajaisfantasian maailmaan. 37-vuotias Will Vinton vastasi elokuvan savianimaatioista, kun taas Henry Selick, 33, raapusti elokuvan storyboard-käsikirjoituksen.
Vintonin Claymation-animaatiot löysivät sittemmin tiensä mm. Califonia Raisins -mainokseen sekä Peter Gabrielin Sledgehammer–musiikkivideoon. Yhtäaikaisesti Oz – Ihmeiden Maailman kanssa puolestaan julkaistiin kokopitkä Claymation-animaatioelokuva Mark Twainin seikkailut, sekin merkkipaalu häiritsevän lastenviihteen saralla.
Mitä Selickiin tulee, hänet tunnetaan kenties parhaiten Tim Burtonin yhteistyökumppanina Painajainen ennen joulua -elokuvan taustoilta. Neil Gaimanin kanssa työstetty Coraline puolestaan lankeaa samaan genreen Oz – Ihmeiden maailman kanssa elokuvana, josta tämän päivän kymmenvuotiaat kirjoittavat patoutuneita multimediaesseitä 2030-luvulla holoverkkoon, cyberverkkoon, sulkapalloverkkoon tai mihin hiivattiin parinkymmenen vuoden päästä silloin kirjoitetaankin.
Pikku Dorothy Galea näytellyt Fairuza Balk pyrki puolestaan häivyttämään lapsitähden stigmat iholtaan esiintymällä Noitapiirin ja Tohtori Moreaun saaren kaltaisissa friikkifantasioissa. Eräänlainen lapsuuden loppu koettiin 1998, jolloin 24-vuotias Balk nähtiin yläosattomissa ratsastamassa hakaristitatuoinnilla koristeltua Edward Nortonia American History X:ssa.
Voimme siis hyvillä mielin päätellä, ettei Dorothy koskaan toipunut matkastaan sateenkaaren tuolle puolen – kuten kävi monelle hänen ikätoverilleen, jotka erehtyivät katsomaan Oz – Ihmeiden Maailman pari vuotta liian aikaisin.
Em-täti, tässä on uusi vävypoikasi.”
”Return to Oz” verkossa
Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013).
