Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa

Dome.fi:n uudessa verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan kolmas osa käsittelee barbaarihahmojen Spes Patriae -kuvastoa, ”He-Man and the Masters of the Universe”-ilmiötä.

1980-luvun myrskyisän alkupuoliskon jälkeen Neuvostoliitto aloitti lähentymisen länttä kohden presidenttinsä Mihail Gorbatshovin johdolla. Samaan aikaan Kekkoslovakian yhtenäiskulttuuri alkoi murtua ja amerikkalainen kulutuskulttuuri ujutella lonkeroitaan Suomenlahden rantavesille.

Lapsille tämä näkyi konkreettisimmin, kun Yleisradion tutun ja turvallisen televisiotarjonnan rinnalle nousi yhä vahvemmin MTV Oy, jolla oli otsaa tarjoilla Lasse Pöystin iltasatujen, maanis-depressiivisen Pelle Hermannin ja kehittävien itäsaksalaisten nukkeanimaatioiden rinnalle Coca-Colalla valeltuja amerikkalais-japanilaisia animaatio-ohjelmia.

Nalle Luppakorva on tosin edelleen ykkönen.

Joka kodin nuoret elektroniikkavelhot saivat virittää viisikymmenkiloiset kuvaputkitelevisionsa oikeille taajuuksille saadakseen näkyviin tukun ilmaisia taivaskanavia, kuten Music Boxin, Ranskan TV5:n, sekä ennen kaikkea Sky Channelin, jolla oli maaginen taipumus saada aikakautensa poikalapset kiskoutumaan lauantaisin sängystä aamuseitsemän tienoilla.

Muistikuvat ovat yhä selkeät: aurinkoinen lauantaiaamu joskus vuonna 1987. Batman-pyjamaan pukeutunut kuusivuotias astelee olkkarin pöydän äärelle paahtoleivän, suklaamurojen ja mehun kanssa. Raskas virtakytkin napsahtaa, kuvaruutu välähtää ja esikouluikäisen maisema täyttyy kerrostalon kokoisista taisteluroboteista rock-henkisen intromusiikin sykkiessä.

Käsi sydämellä, kumpi on kiehtovampi visuaalis-esteettinen kokonaisuus – tämä..

..vai tämä?

(Ok, resurssikysymys. Ei pahalla, Yle. Hyvää duunia te teitte. Mutta kuitenkin.)

Jo parikymmentä vuotta ennen kuin Michael Bay teki Transformersin tutuksi Hollywood-rymistelyelokuvana, suomalaiset junnut ja jangsterit saivat nähdä Hasbro-leluyhtiön markkinoimien taistelurobottien ottavan toisistaan mittaa kaukaisella Cybertron-planeetalla.

G.I. Joe: Action Force opetti meille skandinaavitenaville, kuinka meitä ja kaikkia kaltaisiamme suojelee Oikeudenmukainen ja Hyvä raita- ja tähtilippuun verhottu armeija, joka taistelee Cobraksi nimettyä Kaiken Pahan Ruumiillistumaa vastaan maapallon joka kolkalla arktiselta alueelta päiväntasaajan sademetsiin.

Tyypillinen Sky Channel -tuokion jälkeinen lauantaipäivä Loimaalla vuonna 1987.

Kuuluipahan lauantaiaamuiseen aivopesukoneistoon myös Transformersin ja G.I. Joe:n välimaastoon sijoittuva robottitaistelusarja M.A.S.K., mutta kaikista suurin, ja kaunein, ja odotetuin – se, joka sai kuusivuotiaat kihisemään vällyjensä välissä odotuksen nostattamasta innosta jo edellisenä iltana – oli He-Man and the Masters of the Universe.

Yhä edelleen sitkeästi leviävän legendan mukaan “Hiimänin” taru alkoi 1970- ja 80-lukujen taitteessa, kun Mattel-leluyhtiön Conan Barbaari -lelusarja hyllytettiin yllättäen, ja karvashortseissaan pullisteleville muskelimieshahmoille piti keksiä uusi virka.

Totta toinen puoli: Mattel oli suunnitellut lelumarkkinoille kavalkadin barbaari- ja hirviöfiguureita, joiden ympärille kehiteltiin löyhä tarina hyvyyden ja pahuuden taistelusta kaukaisen Eternian maailman fantasiaa ja science fictionia yhdistelevässä miljöössä. Ilmiötä kuvaakin mainiosti, että ensimmäiset He Man and the Masters of the Universe -tarinat jaettiin maksavalle yleisölle muovifiguurien kylkiäisinä.

Tarinan keskushahmo oli Eternian prinssi Adam, oikeamielisten kuningas Randorin ja kuningatar Marlenan poika, joka piti suojeluksessaan ”muinaisten tiedemiesten ja taikurien” takomaa voimamiekkaa.

Miekkaan tartuttuaan prinssi Adam kajauttaa voimallisen taisteluhuutonsa, jonka myötä hän transformoituu yli-inhimillisillä fyysisillä voimilla varustetuksi nykyajan Herkuleeksi, joka suojelee Eterniaa viekkain keinoin – eli viskomalla kimppuunsa saapuvat pahuuden soturit judoheitoilla yksi kerrallaan penkalle.

Moraalinvartijoilla oli oma, painava sana lausuttavanaan televisiosarjan väkivaltaisuudesta. Niinpä ohjelman tuottajien velvollisuudentunto heräsi, ja he vastasivat haasteeseen lisäämällä kunkin jakson loppuun eettisen opetuksen:

(Eettisen opetuksen voimaa ei tietenkään lainkaan himmentänyt se, että kunkin etiikkaosion alkaessa olivat ala-asteikäiset kaverukset jo ehtineet ulos viuhtomaan toisiaan puumiekoilla ja kuvailemaan toisilleen varsin yksityiskohtaisesti erinäisten ruumiinnesteiden ja sisälmyksien pursuilua kaulasta miekaniskun voimasta.)

He-Man and the Masters of the Universen perimmäinen tarkoitus, luonnollisestikin, oli myydä leluja, ja siinä sarja oli suoranainen edelläkävijä. Siis katsokaa nyt:

Alaikäisen muovifetisistin märkä uni.

Mikä sankarien, hirviöiden ja fantasiaolentojen galleria! Mikä alkusysäys rajattoman mielikuvituksen laukalle! Mikä painajainen sosialidemokraattisessa valtiossa elävän suurperheen vanhempien kukkarolle!

Ei ollut lainkaan tavatonta, että pellavapäisten poikien laumat kerääntyivät lelukauppojen hyllyjen äärelle huokailemaan yli 80 markkaa maksaneiden muovihahmojen perään tai joutuivat tuskaisina odottelemaan seuraavaa jouluaattoa tai syntymäpäivää, jolloin vanhemmat myöntyisivät seuraavan kerran niin suuriin leluhankintoihin.

Poikien välisessä kirjeenvaihdossa (kyllä, junnut, sitä harrastettiin melko yleisesti ammoisina aikoina) kirjeet alkoivat yleensä yksityiskohtaisilla listoilla, jotka noudattivat kaavaa: ”Olen 8-vee, ja mulla on Mosquitor, Dragstor, Mantenna, Whiplash ja Sorceress.” Tenaviensa kirjeet nähneet vanhemmat päivittelivät, että ovatko nämä nyt jotain hevibändejä, vai mistä on kysymys.

Toisinaan lapset pakkasivat Masters-hahmonsa reppuun, kerääntyivät yhteen ja simuloivat hahmoilla viidakkosotaa vanhempiensa huonekasvien juurella.

Ja aina kaveripiiristä löytyi se yksi tyyppi, jonka lelulaatikossa hohti tuo unelmien artefakti, yli 500 markkaa maksanut Harmaakallon linna tai Käärmevuori; gargantuaaninen, siunattu muovipalatsi, jonka hohtavien muoviholvien sisään mahtui miekkailemaan parhaimmillaan kymmenkunta Masters-ukkoa.

(En ole katkera, mutta jos sinä luet tätä, Juha Helminen, haista *****!)

Masters-figuurit ja -televisiosarja ruokkivat pienten pojankoltiaisten mielikuvitusta enemmän kuin mikään muu. Taloyhtiön roskakatos taipui Eternian suojelijoiden avaruuslaivaksi, kerrostalon vintti pahuuden taistelijoiden labyrintiksi. Metsikön siirtolohkare oli puolestaan salaisuuksien vuori, jolla He-Man ja Skeletor kävivät viimeisen ratkaisutaistelunsa.

Kovin harvinaista ei ollut sekään, että matematiikan tehtävistään suoriutuneiden tokaluokkalaisten raapustusvihkot täyttyivät fantasiasotureista, joiden miekkoja ja pyssyjä kansankynttilät paheksuivat kuuluvaan ääneen – ja muistivat toki mainita epäilyksistään myös taniaisten vanhemmille vanhempainiltojen yhteydessä.

Hahmojen nimeämisessä oli myös petraamisen varaa.

Parinkymmenen vuoden viipeellä tarkasteltuna animaatiosarja on tyylipuhdas oman aikakautensa tuote ja sen tarinat melko lailla köykäisiä esimerkiksi myöhempien aikojen Spider-Maneihin ja Batmaneihin nähden.

Yksittäisten jaksojen välillä ei ollut linkkejä, jotka olivat liittäneet sarjan tapahtumia minkäänlaiseen aikajatkumoon. Sen sijaan kaava oli viikosta toiseen samankaltainen: Skeletor punoo juonen, He-Man estää Skeletoria toteuttamasta suunnitelmaansa ja Skeletor vetäytyy Käärmevuoren syövereihin pohtimaan, mitä keksii arkkivihollisensa pään menoksi seuraavalla kerralla.

Vähitellen televisiosarja ja Suomenkin lehtipisteissä ilmestynyt sarjakuvalehti alkoivat valottaa yhä enemmän Eternian historiaa, eikä lopulta keskuskertomus hävinnyt keskiverrolle tusinafantasiakirjalle.

Kerrottiin ”Eternian vanhemmista”, jalosta tietäjien ja taikurien yhteisöstä, joka taisteli aikojen alussa planeetan herruudesta King Hissin johtamia käärmemiehiä vastaan.

Eternian paljastettiin jakautuneen valkoiseen ja tummaan pallonpuoliskoon, joista valkoista – hyvää – puoliskoa johti pääkaupunki Eternos Cityn kuningaspari. Tummaa pallonpuoliskoa puolestaan hallinnoi Skeletor, mustan magian tuntija, joka ammensi oppinsa rinnakkaisulottuvuudesta valloitusmatkalle Eterniaan saapuneelta Hordakilta ja petti tämän sittemmin.

Skeletor ja Hordak juonittelivat vuorollaan saadakseen hirviöarmeijoineen haltuunsa Eternian vanhimpien rakentaman Harmaakallon linnakkeen, jossa muinaisen hallitsijasuvun viimeinen edustaja, Velhotar, vaali esi-isiensä salaisuuksia. Ja juuri tästä syystä – estääkseen pahuuden voimia tunkeutumasta Eternian sydämeen – Velhotar ojensi taikamiekkansa prinssi Adamille.

Mikäpä estäisi kaiken pahuuden tiivistymää tekemästä työtään tehokkaammin kuin yläosattomissa heiluva moppitukkainen kehorakentaja karvashortseissaan?

Kliseiden, mätkinnän ja pikkuhassuttelun lisäksi tarinassa oli rutkasti aineksia jatkokäsittelyyn. Esimerkiksi He-Man-sarjakuvalehden numero, jossa Prinssi Adam joutui rinnakkaistodellisuuteen, jossa He-Man oli kuollut, on kestänyt aikaa erinomaisesti.

Myöhemmällä iällä myös Skeletorin ja Hordakin välinen jakolinja paljastui uskontotieteellisesti mielenkiintoiseksi asetelmaksi.

Jos George Lucas sai Star Warsia kirjoittaessaan tuutoriapua uskontotieteilijäguru Joseph Campbellilta, joillain alkulähteillä olivat myös Masters of the Universen kirjoittajat mukaillessaan varhaiskristittyä Luciferin ja Saatanan jaottelua pimeän henkiolennon (Skeletor) ja ”valontuojan”, materialismin hengen (Hordak) välillä.

Jaksakaa nyt! Ei tällä tutkinnolla pääse kovin usein pätemään.

Lelusarjan tuotekehittelijät pläräsivät puolestaan kaikki maailmanhistorian kansalliseepokset ja maailmantarustot läpi etsiessään hirviökuvastoa pukinkonttiin.

Vaikkapa Grizzlor on mukaelma ”Isojalasta”, Ninjor kunnianosoitus Bruce Leestä alkaneelle kung fu -buumille ja Mer-Man puolestaan lämmittelyversio ikiaikaisesta Oannes-ihmiskalalegendasta.

Buumin ollessa kuumimmillaan Hollywoodkin marssitti tekijämiehet töihin. Sittemmin Renny Harlinin kuoppaamaksi joutunut Carolco syyti aikakautensa mittapuilla megabudjetin verran rahaa neitsytohjaaja Gary Goddardille, joka puki ruotsalaisen kehonrakentajan Dolph Lundgrenin He-Manin trikoisiin ja poiki lopputulokseksi käsittämättömän vähän alkuperäistä sarjaa muistuttavan science fiction -yritelmän.

Masters of the Universe -elokuvassa kenties kaikkein surullisinta oli, että huolimatta sen käsittämättömästä heppoisuudesta ja ylipitkistä, tylsistä taistelukohtauksista, jotka saivat sarjan suurimmat fanitkin kyynelehtimään, se oli lajissaan ainoa. Juuri siksi He-Manin ystävät kelailivat sitä nauhureissaan yhä uudelleen ja uudelleen toivoen, että se jostain selittämättömästä syystä muuttuisi paremmaksi ajan kuluessa.

Ei, ei se muuttunut. Voi Luoja.

Aika teki vähitellen tehtävänsä ja He-Man painui muistojen lokeroon oman aikakautensa ilmiönä. Sittemmin nuorten poikien mielikuvituksen nostivat laukkaan The Real Ghostbusters ja Teenage Mutant Ninja Turtles, kunnes piirrossarjojen aika oli ohi, lasten ääni murtui ja heidän ylähuulilleen kasvoi viikset, ja muovifiguurit sullottiin häpeillen kellarikomeroihin muistoksi menneistä ajoista.

Nolojen Turtles-julisteiden sijaan seinille piti saada jotain katu-uskottavaa.

Uuden vuosituhannen alussa He-Manin legenda nousi uudelleen käsittelyn aiheeksi uudelleenlämmittelyversiossa, joka oli alkuperäistä piirrossarjaa kaikin puolin hiotumpi niin juonen kuin piirrosjälkensäkin suhteen.

Viidentoista vuoden aikana television lastenohjelmatarjonta oli kuitenkin ehtinyt monipuolistua siinä määrin, että He-Man hukkui yhdeksi muskelisankariksi muiden sekaan, eikä onnistunut nostattamaan uudessa ikäpolvessa enää samankaltaista hekumaa kuin setiensä vastaavassa.

Niinpä onkin luonnollista, että tämän päivän kolmikymppisten muistellessa oluttuopin äärellä tippa linssissä Reaganin-Bushin aikaisia piirrossarjoja Naruto-sukupolvi taivastelee ääneen, mikä noissa nyt oli noin ihmeellistä.

He-Man-sukupolven kasvatit käsittelivät tietenkin itselleen niin tuttua kuvastoa omissa hengentuotteissaan, niistä kenties ilmeisimpänä Seth Greenin ja Matthew Seinreichin kierosta mielikuvituksesta purkautunut stop motion -sarja Robot Chicken, jonka sisältämä kuvasto on omiaan nostattamaan nostalgian väristyksiä kohdeyleisössään. World of Warcraft -pelin vaaleakutrinen soturi Adam Eternum viittaa samoille joutomaille.

Niinpä jos joskus, jossain, näette neljääkymmentä ikävuottaan lähentelevän miehen tarttuvan puunoksaan pururadan vierellä, kohottavan oksan ilmaan ja karjahtavan: ”I HAVE THE POWER!”, älkää suotta soittako välittömästi valkotakkisia paikalle, vaan antakaa hänen elää yhä uudelleen lapsuutensa riemuisimpia hetkiä.

Kenties tänä päivänä, asuntolainan, työn ja perhe-elämän ruuvipenkissä on se hänen suurin ilonsa.

Huolestukaa vasta sitten, jos näette saman kaverin larppaamassa.

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013).