Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket

Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan viidennessä osassa valokeilaan astuu Thalin tammi, Itävallan Herkules ja 1980/90-lukujen taitteen merkittävin elokuvatähti, Arnold Schwarzenegger.

Vahvaleukaiset, graniitista veistellyt ja vähäpuheiset toimintasankarit ovat oleellinen osa ”Americanaa”, yhtä tärkeä palanen vedentakaisen maailman pop-kulttuuria kuin vaahtokarkkitäytteiset maissisokerimurot, kahden kilon painoiset teksasilaiset muuntorehupihvit kuin 25 litraa satasella kuluttavat katumaasturitkin, joiden moottorien pauhu kuulostaa Ilmestyskirjan pedon murinalta.

Bröm, bröm.

Amerikka-rainan Mekassa ja Medinassa, Hollywoodissa, toimintasankarit ovat John Waynen ajoista käyneet revolverein ja nyrkkiraudoin rikollisuutta, anarkismia ja kommunismia vastaan henkisenä kompassinaan väkevä oikeudentaju ja taakkanaan menneen ajan koitoksien runtelema psyyke.

Wayne, Steve McQueen, Clint Eastwood, Lee Marvin ja Charles Bronson ovat malliesimerkkejä traumatisoiduista, maailman murjomista miehenraadoista, jotka vastoin tahtoaan joutuvat vetämään vielä kerran taisteluvyöt ylleen ja puolustamaan kotiliettään historian tapahtumien vyöryessä ylle hyökyaaltoina.

Parhaissa tapauksissa amerikkalaiset action- ja sotaelokuvat ansioituivat merkittävästi sukupolvensa sotureiden mielenmaiseman kartoittajina: esimerkkeinä vaikkapa Oliver Stonen hurmeinen Vietnam-elokuva Platoon – nuoret sotilaat, tuo nietzscheläinen sotaeepos tavallisten ihmisten muuttumisesta pedoiksi epäinhimillisissä olosuhteissa, sekä sotaveteraanin arkeen sopeutumisen vaikeuksia kartoittanut Rambo: First Blood.

Toisessa ääripäässä amerikkalaista action-kuvastoa komeili Chuck ”Jumalauta” Norris, joka teki sievoisen tilin yrmyilemällä israelilais-amerikkalaisen Golan-Globus-tuotantoyhtiön ryppyotsaisissa sotapropagandapätkissä. Norrisin rooli oli patsastella yhden miehen armeijana, joka listi neuvosto- ja natsisissejä uzeilla, karatepotkuilla sekä raskailla panssarintorjuntasingoilla, joita hän kanniskeli paljailla hartioillaan.

Älä lausu Chuck Norrisin nimeä turhaan.

Periamerikkalaisen rymistelyrainan kontekstissa eittämättä merkillistä on, että kireillä kivipestyillä farkuillaan ja sykkivillä rintalihaksillaan väkeä valkokankaiden eteen vetäneistä action-sankareista se suosituin ja vaikutusvaltaisin ponnisti elokuvatähteyteen kaukana Arizonan aavikoilta ja Alabaman aroilta; tarkemmin määritellen toisen maailmansodan jälkeisen Itävallan, Österreichin, maaseudulta.

Itävaltalaisia perinteitä noudattaen.

Poliisipäällikkö Gustav Schwarzeneggerin ja kotirouva Aurelia Schwarzeneggerin kodissa kuri oli järkähtämätöntä ja vieraina olivat ainainen nälkä, jano ja hampaiden kiristys. Neuvostoarmeijan odotettiin vyöryvän läheisten vuoritaipaleiden yli hetkenä minä hyvänsä. Pariskunnalla oli kaksi poikaa, joista kuopus Arnold sai alituiseen satikutia isoveljeltään Meinhardilta. Isä-Gustav katseli isoveljen suorittamaa kurinpalautusta läpi sormien: hyvä vain, ettei perheen pikkupojan päähän iskostuisi ajatus maailmasta leppeänä lintukotona, jossa kaikki hoituu ponnistelematta.

Nuorna vitsa väännettävä.

Teini-ikäisenä nuori Arnold Schwarzenegger bongasi grazilaisen kaupan ikkunasta kehonrakennuslehden ja jäi täysin Herkules-näyttelijä Reg Parkin graniitista veistettyjen pakaroiden ja sykkivään, suonikkaan kull hauiksen lumoihin.

Seuraavien vuosien aikana Arnold tilasi Hesarinsa punttikopille ja pumppasi itsensä anabolisten steroidien myötävaikutuksella sellaiseen kuntoon, että 60- ja 70-lukujen taitteessa hänet tunnettiin maailman nimekkäimpänä kehonrakentajana, moninkertaisena Mr. Universumina ja Mr. Olympiana.

Nuori germaani seilasi viimein polkkatukka hulmuten höyrylaivalla yli Atlantin Amerikan Yhdysvaltoihin, missä lihaspatukka sijoitti kehonrakennuskilpojen palkintorahat näyttelijän opintoihin ja säkenöi omana itsenään enemmän tai vähemmän tökeröissä halpiselokuvissa, joiden överiksi vedetyn machismon tarkoituksena oli ilmiselvästi vakuuttaa, että nämä peilien edessä toisilleen pullistelevat ja toistensa pyllyjä taputtelevat nuoret miehet ovat ihan vaan kavereita.

Viimein vuonna 1982, 35-vuotiaana, Schwarzenegger valittiin ”koirankouluttaja” John Miliusin oppiin Robert E. Howardin sarjakuvaan Conan Barbaari perustuvan elokuvan nimirooliin.

Elokuva ei näyttelijäsuorituksena – murahtelua, ärinää, kuolausta, miekan kanssa poseerausta ja alastomien naisten kourimista – vaatinut Iso-Arskalta ihmeitä, mutta hänen stoalainen olemuksensa konkretisoi kuningas Conanin ruudulle. Kuten elokuvan tuottaja Dino De Laurentiis totesi, Schwarzenegger ei vain näytellyt Conan Barbaaria, hän OLI Conan Barbaari, jylhä soturikuningas vedenpaisumusta edeltäneiltä aikakausilta.

Ja yhtäkkiä Dungeons & Dragons oli sosiaalisesti hyväksyttävää ajanvietettä.

Miliuksen hampaat irvessä ja ikenet veressä ohjattu, rajaa hipovan fasistinen ja visuaalisesti yhä edelleen merkittävän hyvin aikaa kestänyt ohjaus herätti kohderyhmässä ihastuneen vastaanoton ja näytti ilmeiseltä, että elokuvan nimitähti oli tullut jäädäkseen. Arnold osoitti pystyvänsä kantamaan suuren mittaluokan elokuvan painolastin ladonovihartioillaan jo pelkän olemuksensa turvin.

Jos Conan Barbaari oli Schwarzeneggerin tulikaste, hänen lopullinen nousunsa parrasvaloihin nähtiin kaksi vuotta myöhemmin, kun hän kiskoi ylleen tiukan, kokonahkaisen mustan asun (hei nyt v***u tuottajat oikeesti) ja mustat aurinkolasit 30-vuotiaan toimintaleffanörtin James Cameronin ensimmäisessä ison budjetin elokuvassa.

Cameronin hitissä Terminator – Tuhoaja Schwarzenegger eläytyi tappajakyborgi T-800:ksi. Elokuvassa ydinsodan jälkeisessä maailmassa hajanainen ihmisten vastarintaliike sotii vallan ottaneita, tekoälyn johtamia koneita vastaan, ja koneet lähettävät tappajan menneisyyteen surmaamaan ihmisten vastarintaliikkeen johtajan John Connorin äiti Sarah Connor ennen, kuin tämä ehtii pyöräyttää poikalapsensa maailmaan.

Ovi avautui Schwarzeneggerille elokuvan esituotantovaiheessa, kun Cameron Schwarzeneggerin nähtyään totesi, että Itävallan Herkules sopisi rooliin merkittävästi paremmin kuin alkuperäinen ehdokas O.J. Simpson, joka ei voisi mitenkään käydä uskottavasti tappajasta.

Näin leppoisan näköinen mies!

Vajaat kaksi tuntia kestävässä elokuvassa Schwarzeneggerille suotiin puhevastuuta kokonaisen 18 repliikin verran. Hänen konemainen liikehdintänsä, ilmeettömät kasvonsa ja itävaltalainen aksenttinsa tekivät hänestä Terminatorin samalla tavoin, kun kaksi vuotta aiemmin hän oli henkilöinyt Conan Barbaarin valkokankaalle.

Ja vaikka elokuva ei suorastaan tihkunut itseironiaa, raaka-Arska pääsi näyttämään laajemmalle katsojakunnalle vilauksen hauskemmasta puolestaan parin tarkoin harkitun huumorivitsin muodossa.

Conan Barbaarin ja The Terminatorin yllätyssuosion myötä Schwarzenegger osoitti niin tuottajille kuin katsojille, että hänestä oli uskottavasti niin roiston kuin hyviksenkin rooliin. Raskaan sarjan muskelimiehet hakivat toisistaan niskalenkkiä elokuvateatterin lippukassoilla: Schwarzenegger ja Sylvester Stallone, Sylvester Stallone ja Schwarzenegger, 1980-luvun King Kong ja Godzilla.

Jos teemme, kuten kaikille on parasta ja sivuutamme hävettävän Red Sonja -elokuvan kokonaan, Schwarzenegger jatkoi nousukiitoaan kahden hyvin suoraviivaisen toimintapäristelyn muodossa.

(Kuriositeettina mainittakoon, että Schwarzenegger sittemmin paljasti uhkailleensa lapsiaan Red Sonja –elokuvan pakkonäytännöllä, mikäli nämä eivät tottelisi isäänsä.)

Commandossa Arska eläytyi eläköityneen USA:n erikoisjoukkojen everstin, John Matrixin, rooliin. Matrixin leppoisat eläkepäivät Jenny-tyttären kanssa katkeavat kuin seinään, kun salamyhkäinen bandiittijoukko kidnappaa hänen tyttärensä ja esittää vapautusvaatimuksena, että Matrix matkustaisi eteläamerikkalaiseen Val Verden maahan järjestämään vallankaappauksen.

Matkalla Val Verdeen Matrix kuitenkin karistaa vihulaiset kannoiltaan ja lähtee jäljittämään tyttärensä kidnappaajia sittemmin klassilliseksi muodostuneeseen Iso-Arska-tyyliin: pieksemällä vastustajansa paltuksi yksi kerrallaan ja lohkaisemalla verityön päätteeksi jotain mojovaa.

Elokuvan loppuhuipentuma paisuu stalingradmaisiksi veriorgioiksi, joissa Matrix varustautuu poskettomalla asearsenaalilla ja ampuu kymmenittäin vihulaisia autuaammille metsästysmaille kiinnittämättä sen suuremmin huomiota suojautumisen kaltaisiin pikkuasioihin.

Stallone-Schwarzenegger-kaksinkamppailun kenties suurin mittelö nähtiin 1986, jolloin Raaka keikka kisasi katsojista Sylvester Stallonen tähdittämän Cobran kanssa. Odotukset olivat suuret, mutta kriitikot suhtautuivat SS-miesten luotibukkakeen nuivasti ja kummankin elokuvan katsojaluvut jäivät alle odotuksen.

Tästä huolimasta niin Stallone kuin Schwarzenegger olivat nousseet miljoonakerhoon ja synnyttäneet kokonaisen jäljittelijöiden leegion: Dolph Lundgren, Michael Dudikoff, Steven Seagal muiden muassa.

Jos Schwarzenegger avitti vuonna 1984 henkilökohtaisella panoksellaan James Cameronin lentoa maailman huipulle, hän uusi saman tempun 1987, kun verrattain tuntematon John McTiernan kiinnitettiin ohjaamaan Predator – Saalistaja – sci-fi-toimintaelokuva Keski-Amerikan viidakoihin tiputetusta armeijan erikoisjoukosta, joka johtajansa majuri Dutch Schaeferin, johdolla käy taisteluun ulkoavaruudesta saapunutta saalistaja-rastafaria vastaan.

Rakkautta ensi silmäyksellä.

Niille, jotka eivät olleet hypänneet Schwarzenegger-bandwagoniin jo Conan Barbaarin tai Terminatorin kohdalla, Predator oli lopullinen herätys, koska tässä elokuvassa oli KAIKKI kohdallaan: Schwarzeneggerin ja Carl Weathersintestosteronia tihkuva tervehdys, minigunilla loputtomia kierroksia viidakkoon ampuva Jesse ”The Body” Ventura, Agatha Christieta sissisotamaisemassa jäljittelevä Yksi kuolee kerrallaan -juoni.

Predatorin tajunnanräjäyttävän olemuksen kiteyttää entistäkin paremmin tieto siitä, että vielä 48 tuntia ennen omia häitään Arnold Schwarzenegger paini mudassa vastanäyttelijäänsä Kevin Peter Hallia vastaan elokuvan loppukohtausta filmattaessa.

Ja mitä sanotte siitä, että Predatorin rooliin alun perin kaavailtu Jean Claude Van Damme heivattiin elokuvasta jo ennen kuvauksen alkua, koska hän ei ollut avaruudesta saapuvan tappajan rooliin tarpeeksi vakuuttava?

Nööösssöööööö.

Vielä Predatorin ilmestymisvuonna Schwarzenegger tähditti (hyvin) löyhästi Stephen Kingin romaaniin perustuvaa Nälkäpeli-prototyyppiä Juokse tai kuole. Hirtehinen tulevaisuusdystopia jäi ilmestymisvuonnaan selkeästi Predatorin varjoon, mutta on sittemmin kerännyt innokkaan underground-fanien kannattajakunnan, tekstin kirjoittaja mukaan lukien.

Vaikka Juokse tai Kuole on monessa mielessä kömpelö, sillä on selkeät ansionsa: kuka voi olla pitämättä elokuvasta, jossa ledilamppuhaarniskaan ja spartalaiskypärän cyberpunk-versioon sulloutunut ylipainoinen möhkäle uhkailee spandexiin verhoutunutta Schwarzeneggeria sähköaseella ja hoilaa samalla täysin palkein Wagneria?

1980-luvun loppuun mennessä Schwarzeneggerin fanit saivat syyn huolestua. Vaikka Raaka-Arskan komedialliset kyvyt eivät olleet jääneet keneltäkään huomaamatta, hänen roolinsa James Belushin kakkosmiehenä Punaisessa vaarassa osoitti varovaista lipsumista periamerikkalaisen kaverikomedian suuntaan.

Identtiset kaksoset oli vielä hampaat irvessä hyväksyttävä hupailu – kiitos Danny DeViton sekä katsojien silmäkalvoille syöpyneen ”Arnold orgasmin jälkeen”-ilmeen – mutta Lastentarhan kyttä olisi ollut omiaan pakottamaan tosifanit etsimään uudet idolit, jollei Thalin tammi olisi ollut kaukaa viisas ja kypsytellyt samaan aikaan kahta elokuvaa, jotka veivät hänet uransa korkeimmalle huipulle.

Vitsi, vitsi.

Tulevaisuuden Detroitiin sijoittuneella Robocopilla huomiota Hollywoodissa herättänyt hollantilainen veteraaniohjaaja Paul Verhoeven oli valmis lyömään ison vaihteen silmään.

Hän kehitteli Carolco-tuotantoyhtiön kanssa sci-fikirjailija Philip K. Dickin novelliin perustuvaa toimintaelokuvaa miehestä, joka saisi kuulla olevansa muistinsa menettänyt hallituksen agentti. Elokuvan huipennus käytäisiin kolonisoidun Mars-planeetan kaupungeissa ja salaperäisissä tunneleissa, jotka Marsin alkuperäisasukkaat olivat miljoonia vuosia aiemmin kaivertaneet kallioiden siimekseen seuraavien asukkien käytettäviksi.

Schwarzenegger sai vastapareikseen seksiä tihkuvat Sharon Stonen ja Rachel Ticotinin, kun taas pääpahiksena yrmyilivät jenkkitoimintaelokuvien vakiokasvot Michael Ironside ja Ronny Cox.

Täydellisesti onnistuneen castauksen lisäksi elokuva sai keulia ansioillaan erikoistehosteiden edelläkävijänä: Mars-planeetan jylhät maisemat, Venus-baarin kolmirintainen nainen, vastarintaliikkeen mutanttigalleria sekä 10-vuotiaalle pojalle elinikäiset traumat aiheuttanut loppukohtaus, jossa Schwarzenegger ja Ticotin tipahtavat Marsin pinnalle ja muljauttavat silmämunansa poskille hapenpuutteen vuoksi.

Ja tietenkin Arnold transvestiittirobottina:

Total Recallia kuvatessa Arnold oli palannut vanhan tuttunsa James Cameronin kanssa yhteisen työpöydän ääreen ja suhtautunut aluksi penseästi Cameroniin ajatukseen siitä, että Terminator-elokuvan jatko-osassa tappajarobotti toimisi pahiksen sijasta suojelijan roolissa.

Cameron vakuutti kuitenkin kiintotähtensä siitä, että Terminator 2: Tuomion Päivä voittaisi katsojat puolelleen esittelemällä T-800-tappajarobotin suojelijahahmona, joka pitäisi Sarah Connorin ja tämän murkkuikäisen pojan Johnin puolia nestemäisestä metallista koottua T-1000-robottia vastaan.

Ja mitä seurasi? Eittämättä täydellisin jatko-osa elokuvien historiassa.

Aikansa epäkorrekteimman ja äänekkäimmän orkesterin, Guns N’ Rosesin, kiteyttää viidessä minuutissa ja 42 sekunnissa, miksi Terminator 2: Tuomion Päivä oli v***u täydellisin asia kaikkien maailman täydellisten asioiden historiassa – suoraan verrannollinen Dr. Dre:n The Chronic -levyyn, Gianna Michaelsiin ja Shake Shackin hampurilaisiin.

Käsi ylös jokainen, joka ei You Could Be Mine -musiikkivideon nähdessään alkanut hakata vimmatusti ilmarumpua ja tuntenut pakonomaista halua kiskoa sinistä bandanaa jakauksensa peitoksi!!

Käsi ylös kaikki, jotka muistavat, kuinka vuosien ’91 ja ’92 tienoilla niin kerrostaloalueiden kuin omakotilähiöidenkin penskat sotkivat fillareitaan pohkeet krampaten muoviset leikkihaulikot käsissään, nahkatakit yllään ja mustat aurinkolasit silmillään!

Terminator 2: Tuomion Päivä poiki lippuluukuilla poskettomat 519 miljoonaa dollaria – Schwarzeneggerin elokuvauran korkeimmat luvut siihen asti. T2 synnytti kymmeniä jäljittelijöitä, pitkitti Guns N’ Rosesin elinikää vuosikymmenellä ja aloitti kehityskulun, jonka seurauksena James Cameronista tuli hetkeksi maailman suurin ohjaaja.

…ja Leonardo DiCapriosta maailman suurin näyttelijä.

Oli siis ilmiselvää, että kahden perättäisen täysosuman jälkeen Schwarzenegger jatkaisi hittikimaraansa uusilla, toinen toistaan täydellisimmillä elokuvilla. Oli varmaa, että löydettyään viisasten kiven, Graalin maljan ja Liiton arkin samanaikaisesti ei Schwarzenegger päästäisi naruja käsistään, vaan pysyttelisi Hollywood-taivaan kymmenen kirkkaimman tähden joukossa.

…eikö niin?

…no niin.

Eittämättä Iso-Arskankin tapauksessa kävi niin, että 1990-luvun lopun megalomaanisiin projekteihin ladattiin niin paljon ennakko-odotuksia, etteivät ne kerta kaikkiaan voineet onnistua.

Total Recallin ja T2:n jälkeen Schwarzenegger sai myös yhä useammin turvautua taiteelliseen autonomiaan, jonka johdosta hän tahtoi kerta toisensa jälkeen irrotella komedianäyttelijänä surullisin seurauksin. Ja vaikka jotkin myöhemmän ajan Arska-elokuvat ovat olleet tarkoituksella kieli poskessa tehtyjä camp-hassutteluja, ne eivät toteutukseltaan onnistuneet tavoitteessaan, vaan olivat yksinkertaisesti hävettäviä:

Myöhemmällä iällään botoxilla kasvonsa silotellut Schwarzenegger on istunut Kalifornian kuvernöörin virassa sekä kosiskellut vanhoja fanejaan rooleilla The Expendablesin kaltaisissa elokuvissa.

Ja vaikka The Expendablesin kaltaiset projektit ovat suoraa jatkumoa stadionrock-veteraanien ikuisille jäähyväiskiertueille, me olemme valmiit antamaan Arskalle hänen syntinsä anteeksi kahdesta syystä.

A: Hänellä itsellään näyttää olevan hauskaa, ja

B: Voimme aina mennä DVD-laatikollemme ja laittaa Predatorin uudelleen pyörimään.

Olisipa aina 1987.

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoiskirja Isipappablues ilmestyy lokakuussa 2014.

Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:

Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli

Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä

Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa

Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain