Uusimmat

Pop-kulttuurin välimuisti osa 6/12: Kun Music TV oli vielä musiikki-TV

23.06.2014 13:04 Muropaketin toimitus

MTV

Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan kuudennessa osassa toimittaja ruotii Music TV:n kultavuosia ajalta ennen reality-tv:ta.

Kahdeksankymmenluvulla lapsuutensa ja nuoruutensa eläneille kirjainyhdistelmä ”MTV” muodosti eräänlaisen vapauden vaakunan – olkoonkin, että Music TV:n sijaan lyhenne viitasi Mainostelevisioon.

Manu Koiviston presidenttikauden aikana reklaamirahoitteisen ohjelmatarjonnan määrä Yleisradion kanavilla moninkertaistui. Yleisradion ajankohtaisohjelmat Peräpohjolan poroerottelijoiden kurjuudesta (med svensk text) ja Niilo Tarvajärven leikkimieliset visailut eivät saaneet nuorimman suomalaisen ikäluokan viihdejanoa tyydytettyä, joten vastauksia ongelmiin haettiin kutsumalla aalloille Dallasin J.R., Ihmemies MacGyver tai jopa Michael Knight.

Ritari Ässä

On kyllä vähän sillä rajoilla, oliko tämä ilmiö liian vaarallinen.

Populäärimusiikin puolella flower power oli ollut jo sata vuotta over. Manserock usutti suomalaisnuoret verhoutumaan denimiin skottiruudun tai batiikkipaitojen sijaan. Suosikki toi uuden aallon seksisymbolit, kuten Pate Mustajärven ja Neumannin, julistemuodossa teini-ikäisten neitokaisten sängynpäätyihin.

Oli pioneerejä, kuten Jukka Virtanen ja Klasu Järvinen tai Tero Liete ja Jake Nyman, jotka ansiokkaasti esittelivät uuden aallon musiikkia tutuksi laajemmalle kuulijakunnalle. Radio pauhasi niin karvanoppa-Corolloissa kuin verstaiden taukohuoneissakin, joissa sokerikanelinisu, Juhla Mokka ja kulutusmaito upposivat parempiin suihin.

Audiovisuaalisesta musiikkivallankumouksesta alettiin puhua syyskesällä 1981, kun Yhdysvalloissa lanseerattiin mullistava konsepti: yksinomaan musiikkivideoille omistettu televisiokanava, Music Television, jonka kaikkien aikojen ensimmäinen lähetys alkoi enteellisesti Bugglesin Video Killed the Radio Star -videolla.

Parin vuoden sisään alkoi selvitä, että radion asema lännen nuorten uuden musiikin lähteenä alkoi murtua. Luopumisen tuskasta runoili vuonna 1984 Queenin Freddie Mercury, joka pyysikin Radio Ga Ga -kappaleessa vanhalta rakastetultaan kaikesta sydämestään:

”Don’t become / some background noise / a backdrop for / some girls and boys / who just don’t know / or just don’t care / and just complain / when you’re not there / you had your time / you had your power / you’ve yet to have / your finest hour / radio”.

Tahtoi kalapuikkokahva-Freddie sitä itse tai ei, Queen kehkeytyi lopulta yhdeksi aikakautensa merkittävimmistä orkestereista osaksi juurikin kekseliäiden, huoliteltujen musiikkivideoidensa ansiosta.

80-luvun ikonisimpien hahmojen ikimuistoisimpia kappaleita on likimain mahdoton edes hyräillä päässään muistelematta samalla pienoiselokuvaspektaakkeleja, jotka samaisten iskusävelmien ympärille huolella rakennettiin.

Jos John Landisin ohjaama Michael Jackson -epookki Thriller – jossa naispääosaa näyttelee muuten entinen Playboy-Playmate Ola Ray – on yhä tänä päivänä kaikkien aikojen kuuluisin musiikkivideo, voi vuosikymmenen riemua ja epiikkaa jäljittää myös sen moneen lajitoveriin genrerajoista välittämättä.

Vaikkapa Aerosmith, Madonna ja Prince ovat pesunkestäviä MTV-aikakauden tuotteita artisteina ja yhtyeinä, joiden musiikkivideoiden laatu kohosi jopa heidän parhaiden yksittäisten kappaleidensa laadun tasolle.

Vastaavasti esimerkiksi Twisted Sister kuorrutti mitäänsanomattomia kappaleita anarkistis-humoristisilla musiikkivideoilla ja avitti pelkkien mielikuvienkin turvin levymyyntiään niin, että Dee Snider voi nyhtää nostalgiannälkäisiltä nelikymppisiltä satasia konserttilipuista Euroopan kiertueillaan yhä tänä päivänä.

Kuten Tommi Korpela retorisella morallaan raapaisee osuvasti kohdassa 2:45 – 3:20, videoaikakauteen siirtyminen toi mukanaan tiettyjä kvalitatiivisia vaatimuksia, joista eilispäivän iskelmätähtien ei tarvinnut välittää:

Music TV hiipi vaivihkaa suomalaisten kaapelitelevisiotalouksien nähtäville ensi kerran vuonna ’87 suurimpien etelän asutuskeskusten kautta. Maalaislapset joutuivat anelemaan helsinkiläisserkkujaan, jotta nämä täyttäisivät kolmetuntisen BASF:n vhs-kasetin maagillisen musiikkikanavan tarjonnalla siinä toivossa, että jostain metelitulvan takaa saattaisi lävähtää ruudulle kenties KISS:in uusi biisi.

Keväällä 1993 tilanne muuttui äkkiarvaamatta, kun maan suurimmat päivälehdet julkaisivat kulttuurisivuillaan sinänsä harmittoman näköisen pikku-uutisen: Music TV siirtyy vapaaseen jakeluun ja on kaikissa Suomen kodeissa näppäräsormisten kanavanvirittelijöiden esille loitsuttavissa.

11-vuotiaana aidanseipäänä olin liian innostunut Bart Simpsonista ja Turtlesien Michelangelosta ollakseni erityisen manteleina televisiokanavista, jonka ajolistat koostuivat lähes sataprosenttisesti musiikkivideoista. MTV3:n makasiinipläjäys Harlekiini vastasi hekuman huipentumaa marssittamalla Pedro Hietasen ja Satu Sopasen juontamaan välispiikkejä Snorkkeleita ja Kapteeni Planeettaa odottaessa.

Piri toimii

Toisinaan Hietasen vieraana piipahti myös Nummisen Mauri-Antero.

Kun isoveli viimein viritteli kuvaputkimonoliitin oikeille taajuuksille, nappasi kaukosäätimen karvaiseen leipälapiokouraansa ja näppäili näytölle kanavan 13, puhkesi eräs hattarantahmea viattoman lapsuuden hubbabubbakupla lopullisesti.

Salora-mastodontin rahisevan äänentoistoon johtaessa ääniaaltoja olohuoneen avaruuteen euroteknoiskelmän muodossa, varhaisteinin sisimmässä uinunut kundaliinikäärme heräsi horroksestaan ja avasi kolmannen silmän niskaan. Pikkupojan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi seistä suu ammollaan vastaanottimen edessä ja yrittää löytää sanoja kokemalleen.

Vaan mikä oli tuo orgastinen, käänteentekevä taide-elämys, joka jyrähti kuin ukonvasama taivaasta esipuberteetti-ikäisen taniaisen tajuntaan?

Jo vain – Alexander Nestor Haddaway, trinidadilais-saksalainen jumputusoppari ja yhden hitin ihme, jonka esittämän paukkeen pauhatessa tuhansia ykkös- tai kakkospesäromansseja limudiskoissa ympäri Suomen.

Se on osa kollektiivista piilotajuntaa, yhteistä unta: savukoneiden vieno mintuntuoksu, hiuslakalla kovetetut piilokaljut, persvaossa hiertävät stringinnarut. Isosiskon nahkatakin taskusta pöllitty Mallu, joka jaettiin hermostuneina poskareina kaveriporukan kesken diskon viereisessä näreikössä. Illan viimeiset hitaat ja salihousujen lahkeita hanganneet kiusalliset erektionperkeleet.

Tiskijukkana joku parikymppinen jätkä – kutosluokkalaisen näkökulmasta maailmaa nähnyt Metusalem – jolla oli yllään Tukholmasta haetut lököhousut, baseball-takki ja NY Knicksin lippis. Piti olla tarkka, ettei vahingossa nolannut itseään pyytämällä Miljoonasadetta tai Elvis Presleytä. Vuosituhannen taite oli vain muutaman vuoden päässä, ja vuosikymmenen soundtrack oli elektroninen.

MTV-psykoosi hotkaisi kokonaisen sukupolven molokinkitaansa. Kanavaa oli pakko tapittaa aamulla ennen kouluunlähtöä, iltapäivällä koulusta pääsemisen jälkeen ja kaikki viikonloput. Muutamia vakioita – Simpsonit, Beverly Hills 90210, Baywatch – lukuun ottamatta MTV:ta vilkuiltiin myös illat läpeensä.

Oli tukholmalainen hammaslääkäri Dr. Alban, ABBA:n jalanjäljissä hiiviskellyt pehmopop-poppoo Ace of Base, rytmisten komentohuutojen ja alastomien naisten estottomalle esittelylle suosionsa perustanut Captain Jack, sittemmin Madagascar-elokuvan myötä uuden yleisön löytänyt Reel 2 Real.

Jos muutama katuasiainajaja olikin löytänyt hip hopin Public Enemyn C-kasettien kautta jo 1980-luvulla, Music TV välitti tietoisuutta ”Mustien CNN:sta” myös kauas Detroitista, Comptonista ja Yonkersista. Snow ja Kris Kross olivat vielä sormiharjoituksia, mutta Warren G:n ja Nate Doggin kohdalla hommat alkoivat niin sanotusti ”siirtyä isolle”.

Varsinainen hipedihop-kulttuurin sillanrakentaja oli YO! MTV Raps, jolta pikkutuntien pipopäät saattoivat kalastaa tietoa Wu-Tang Clanista tai N.W.A.:sta Bob Dylania hehkuttavan musiikinopettajansa hämmennykseksi.

(Isoveljien liian isot Levi’sit ja flanellipaidat sekä äidin pyykkäriliinat ja kultakorut näyttivät muuten helvetin hyvältä Vimpelin Vedon lippiksen kanssa.)

1994

Juuri tältä sinä ja kaverisi näytitte vuonna ’94.

Hot Rod -sipseiltä ja Spriteltä maistuvan euroteknopopin lisäksi valtavirran sivujokia seuraavat nuoret löysivät uudelta viihdekanavaltaan myös persoonallisempaa tavaraa niin, että nuorisokulttuurin koko kirjo alkoi fragmentoitua entisestään.

Metallican, Guns N’ Rosesin ja Iron Maidenin rinnalle kiilasi kymmeniä uusia raskasmetallijyriä. Headbanger’s Ballin peikkotyttö Vanessa Warwick toi Kerry Kingin, Lemmy Kilmisterin ja Ozzy Osbournen haastattelujensa avulla tutuksi myös nousevalle sukupolvelle.

Warwick

Progootti.

Music TV:n härmääntulon myötä lakipisteensä saavutti myös grunge-villitys – tuo Lama-Suomen budjetille sopivin muotivirtaus. Äidit ja isät hykertelivät sisäänpäin tyytyväisyydestä, kun isosiskon ikivanhat flanellipaidat ja linttaan astutut talvilenkkarit olivat yhtäkkiä nykymuodin aallonharjaa.

Surusilmäiset nuoret naiset kyynelehtivät maskarat suttuun poskille, kun Kurt Cobain vaikersi Where Did You Sleep Last Nightin MTV Unplugged -esityksen päätteeksi mustien kynttilöiden lepattaessa.

Toisaalla Billy Corgan ja The Smashing Pumpkins tunkivat romantiikan, gotiikan ja psykedelian blenderiin, The Cure ennakoi Johnny Deppin nousukiitoa maailman suurimmaksi tähdeksi, eikä miljoonien teini-ikäisten maailma ollut enää koskaan entisensä.

Muutamat Music TV:n esittelemistä ilmiöistä olivat vaikutukseltaan suoraan verrannollisia manipulaatioon. Peter Gabrielin Steamin poikima hämmennys sai monet alakouluikäiset hämmentyneinä hamuilemaan maammonsa kättä. Mindfuck-osastolla ylivoimaisen voiton vei Army of Lovers, jonka dragshow/glamrock-potpureita tapittavat kaksitoistakesäiset tiesivät näkevänsä jotain sopimatonta, vääristynyttä ja rangaistavaa, vaikka eivät osanneet päätellä miksi.

Army of Lovers

Conchita Wurst on nössökamaa.

Music TV onnistui myös kytkemään yhden sukupolven uutisvirtaan. Jos sanan ”uutiset” merkityssisältö oli aiemmin redusoitavissa vakavailmeiseen Arvi Lindiin, Kalevi Sorsan vinoon kravattiin sekä Mihail Gorbatshovin otsahieroglyfeihin, Music TV kanavoi tietovirran kärkeen pop-kulttuurin tuoreimmat ilmiöt tavalla, joka poiki sukupolvi-ilmiöitä tehokkaammin kuin yksikään uutiskanava kuunaan.

Tuoreessa muistissa ovat kasiluokan tyttöjen itkunsekaiset tilitykset yläaste-lukion röökipaikalla Take Thatin hajottua, samaisella röökiringillä levinneet salaliittoteoriat 2Pacin kuoleman jälkeen sekä se ainut tapahtuma nykyaikaisen Euroopan historiassa, kun brittimonarkkien sympatisointi on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää.

Vic

Vic otti selfien.

Music TV myös herkisti kukoistuskauttaan todistaneiden nuorten aisteja tuomalla julki värikkäiden juontajapersoonien gallerian. Heistä kaikkein persoonallisin ja energisin oli hyperaktiivinen, kuminaamainen kofeiininprosessointikone Ray Cokes.

Paranoidin piriaddiktin tavoin Cokes säntäili studiossa edestakaisin, piiloutui tähtivierailtaan juontajapöytänsä taakse, piinasi vieraitaan kiusallisen henkilökohtaisilla kysymyksillä ja onnistui saamaan isoveljet menettämään pokkansa niin tehokkaasti, että yläasteikäisen oli pakko yrittää analysoida juontajan sanaleikkejä ikivanhan, riekaleisen sanakirjan avulla.

Kun parin vuoden sisällä Cokesin läpät alkoivat ensimmäistä kertaa aueta katsojalle pakottamatta, oli katsojalla mahdollisuus siirtyä kovempiin aineisiin kuten Jay Lenoon ja Conan O’Brieniin.

Yhtä vakavaan savottaan puberteetti-ikäinen joutui huomattuaan, että Music TV:lla on lähetyskartassaan myös piirrossarjoja – ja todettuaan, että Beavis & Butt-Head on luonteeltaan jotain ihan muuta kuin Gargamelilta karkaavien smurffien toilailut kaukaisessa Smurffimaassa.

Kummelin Speedy ja Saku päivittivät teksasilaisten hevihörhöjen höröttelyt härmäläiseen muotoon, mutta alkuperäislähteessä oli kuitenkin jotain selittämätöntä vetovoimaa: kahden teksasilaisen heikkolahjaisen teinipojan sohvalla tapahtuva musiikkivideokommentaari ja vaeltelu esikaupunkialueilla bissen ja bikinimisujen perässä ei kenties konseptina kuulosta kaikkein kiinnostavimmalta, mutta toisinaan yksinkertaisimmat ideat ovat ylivoimaisesti parhaita.

Vaikka Simpsonit oli 1990-luvulla omaa luokkaansa, Beavis & Butt-Head ennakoi tulevaa South Parkin valtakautta yhdistämällä satiirin anarkiaan ja vetämällä sovinnaisen rajaa yhä kauemmas Bartin ja Homerin toilailuista. Olkoonkin, että edessä siintävä matka oli vielä varsin pitkä The Boondocksiin verrattuna.

MTV

Korrektia ja hienostunutta huumoria.

Music TV -aikakauden myötä suomalaisessa kulttuurimediassa käynnistyi kokonaisen uuden juontajasukupolven esiinnousu. Kotimainen MTV3 reagoi nopeasti kasvaneisiin tarpeisiin ja takoi sammostaan kiitettävän nopealla varoitusajalla makasiiniohjelma JYRKI:n. Alkuhaparoinnin jälkeen JYRKI vakiinnutti asemansa Suomen merkittävimpänä viihdemediana ja avitti mm. Katja Ståhlin, Mikko ”Peltsi” Peltolan, Tea Khalifan ja Joonas Hytösen nousua viihdebisnekseen.

Johtopäätösten vetäminen nyt esitellyn todistusaineiston perusteella on kenties ennenaikaista, mutta JYRKI:n suosio hipoi kuusivuotisen aikakautensa huippuja suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Suomi-musiikista tuli viimein salonkikelpoista.

Vielä 1990-luvulla suomalaiset katselivat kateellisena länsinaapurin suuntaan. Kicki Berg oli kanavan suosituimpia videonpyörittäjiä, kun taas Ace of Basen lisäksi The Cardigans, Robyn, Rednex ja Hellacopters tuottivat hittejä metelimyllyyn kuin tehdastuotantona.

Kotimaiset tuottajat, stailaajat ja sanasepot yrittivät parhaimpansa mukaan koulia suomalaista MTV-kelpoista tähteä koko maanosan ihailtavaksi, mutta orastavista tähdistä yksikään ei yltänyt edes tähdenlennon tasolle, ja vuodesta toiseen kansainvälisesti tunnetuin suomalainen musiikki-ilmiö oli Leningrad Cowboys.

Kun vuonna 1999 Ville Valo ja HIM vaativat kuulijoitaan liittymään itseensä kuolemassa, Darude esitteli Senaatintoria Sandstorm-musiikkivideossaan ja Bomfunk MC’s:in Freestyler teki Hakaniemen metroasemasta hetkeksi maailman cooleimman paikan, nuoret suomalaiset kokivat hetkessä siirtyneensä yhdistyneen Euroopan rajamailta sen sykkivään ytimeen.

Jyrkin suosion huippuvuosina Music TV:n parissa varttunut sukupolvi varttui isoksi ja suomalainen musiikkiskene karisti Impivaaran kahleet ranteistaan ja nilkoistaan. Uuden vuosituhannen puolella etualalle nousseet muusikot hädin tuskin muistavat aikaa, jolloin tasapainottelimme rautaesiripun päällä omassa arktisessa umpiossamme, kaukana pan-eurooppalaisesta pop-kulttuuriperheestä.

Suosikki

Suosikki-lehden 11/1984 kansikuva.

Jokainen ihminen on tietenkin aikakautensa tuote ja näkee oman nuoruutensa kultareunukset erityisen kirkkaina.

1990-luvun Music TV:sta itselleni palautuu mieleen käsin kosketeltava maailman avartumisen tunne, joka ilmeni voimakkaana pop-kulttuurin valtavirtana sekä lukuisina sivuhaaroina, joiden seuraamista varten MTV tarjosi riittävän työkalupakin.

Teinipoikasena genrejen väliset rajanvedot olivat vakava asia, eikä vaikkapa Britney Spearsin biisien diggaileminen ollut mitenkään suotavaa jollekulle, joka oli juuri löytänyt Eminemissä kanavoijan vihaisen valkoisen miehen patoutumilleen.

Nyt, noin 15-20 vuoden perspektiivistä tarkasteltavana MTV:n 1990-lukua voi pitää kultakautena, joka tarjosi suomalaisnuorille mahdollisuuden sitoutua reaaliajassa angloamerikkalaisiin valta- ja vastavirran kulttuuri-ilmiöihin. Vuosikymmenen alkupuoliskon euroteknohumppa ei tule pärjäämään pitkän aikavälin vertailussa Pink Floydille, Led Zeppelinille tai Kate Bushille, mutta onhan sitä saatanan No Limit:iä järisyttävän hauska jorata ironiapäissään luokkakokouksen jatkoilla.

YouTuben ja Googlen yleistymisen myötä Music TV:n pääasiallinen funktio uuden musiikin levittäjänä tuli kyseenalaiseksi. 2000-luvun jälkipuoliskolla nähtiinkin kehitysilmiö, jonka myötä musiikkiohjelmat haihtuivat hiljalleen MTV:n ohjelmistosta ja korvautuivat reality-sarjoilla, kuten SUE-lehden profeetallinen kolumnisti Urho Tulitukka ennakoikin jo vuonna 2005 julkaistulla ”Reality killed the video star”-kolumnillaan.

Tietyllä tavalla reality-sarjojen myötä MTV kulki täyden ympyrän, kun ohjelman varhaiskausien underground-hahmo Ozzy Osbourne vaihtoi lepakonpäät ja okkultismin tutisevan vanhan hevaripapan statukseen Meet the Osbournes -hupailussa.

The Osbournes

Siinä teille, Black Sabbath -hysteerikot.

Totta on myös se, että vaikka monella on ikävä Music TV:n kulta-aikoja, on nykyjärjestelmä äärimmäisen paljon kätevämpi. Kenenkään ei enää tarvitse päivystää etusormi VHS-nauhurin Record-nappulalla, vaan oman suosikkivideon voi napsutella näppärästi näkyviin YouTubesta kaverin Facebook-linkin kautta. Spotifyssa elävät mainstream ja underground sulassa sovussa. Kanye West saa yhteen musiikkivideoon uppoamaan yhtä paljon pätäkkää kuin kaikki 80-luvun rock-tähdet yhteensä koko vuosikymmenen aikana.

Eivätkä vanhat rallit katoa kokonaan – ne löytävät uudet kuoret ympärilleen. Menneiden muistelijoille kaikki 1990-luvun Hittibuumi-jumputukset löytyvät ranteenheilautuksella internetin aarreaitasta samalla, kun nuori polvi täyttää tanssilattiat eilispäivän hittien päivitettyjä muotoa sheikatessaan.

Anna Abreuta katsellessa voi vanhempikin todeta hyvillä mielin, että elonpyörä jatkaa pyörimistään.

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoisromaani Isipappablues ilmestyy lokakuussa 2014.

Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:

Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli

Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä

Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa

Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain

Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket

Muropaketin uusimmat