Pop-kulttuurin välimuisti osa 7/2014: Kun Mutanttininjakilpikonnat saapuivat Suomeen

Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Esseesarjan seitsemäs osa käsittelee italialaisten renessanssimaalareiden uudelleensyntymää teini-ikäisinä mutanttininjakilpikonnina.

Nykypäivänä nauttimamme reaaliaikainen elokuvanlevityskulttuuri, jossa tuoreimmat Hollywood-ensi-illat saapuvat pikkupaikkakuntienkin kinoihin parin vuorokauden sisään maailmanlaajuisesta ensi-illasta maanosasta ja aikavyöhykkeestä riippumatta, on vielä ilmiönä suhteellisen tuore.

Simultaaniaikaisten ensi-iltojen villittäviksi pääsimme toden teolla vasta 2000-luvun alussa ja tarkemmin ottaen toukokuussa 2002, jolloin George Lucas teki tarpeensa miljoonien aikuisikään ehtineiden valomiekanheiluttajien lapsuusmuistojen päälle Star Wars Episodi II: Kloonien Hyökkäys -hirvityksen maailmanensi-illan merkeissä.

Vielä kymmenkunta vuotta aiemmin kaikki kiiltävä ja paukkuva levisi maanosasta toiseen niin hitaasti, että yksi jos toinenkin pohti, siirtävätkö maahantuojat filmikeloja Kaliforniasta Helsinkiin rahtilaivoilla tahi muulin selässä. Sama ilmiö toimi television puolella – Simpsonien tuoreimmat toilailut etenivät Suomessa eetteriin parin tuotantokauden takamatkalta.

Tässä kontekstissa on myös ymmärrettävää, että 90-luvun alun suurimpiin viihdekulttuuri-ilmiöihin Suomessa kuului Ghostbusters – Haamujengi – rapiat kuutisen vuotta ensi-iltansa jälkeen.

Ivan Reitmanin ohjaama, parilla kuumottavalla (ensimmäinen ja toinen) kauhusekvenssillä pippuroitu seikkailukomedia yliopistosta potkituista parapsykologianörteistä, jotka vangitsivat protonipyssyllä poltergeisteja ja muita kalmanhenkiä vanhan paloaseman sammutusvesisäiliöön, oli ilmestymisvuonnaan 1984 Suomen kuudenneksi katsotuin elokuva. Sekin on kai tavallaan saavutus.

Eihän se ole kuin viisi pykälää alempana kuin Uuno Armeijan Leivissä.

Jos oma ikäpolveni vielä taputteli vaippojaan alkuperäisen Ghostbustersin ilmestymisaikoihin, kyseisen elokuvan kesällä 1989 julkaistun jatko-osan liekkiin sytyttämän innostuksen turvin He-Man astui häpeillen valtaistuimellaan ja antoi tilaa seuraajilleen ala-asteikäisten poikien hurratessa uusille sankareilleen.

Taide imitoi elämää, joka imitoi taidetta: itse elokuvassahan asetelma oli päinvastainen – Haamujengi menneen kevään katupölyjä ja karvashortseissaan pullisteleva machomies piimäpartojen uusi hekuman aihe.

Mutta niin: kolmosluokan kovis korvakoruineen ja heittoletteineen oli yksinoikeudella Peter Venkman, ja hänen moottoriturpainen hännystelijänsä omaksui Ray Stanzin roolin. Flanellipaitainen rillipäänörtti paistatteli suosiossaan Egon Spenglerinä, ja mitä Winston Zeddemoreen tulee – no, tuota, vielä vuonna 1990 Suomessa ei asunut muita tummaihoisia kuin Billy Carson ja Caron Barnes, joten loppukesällä vanhempiensa kanssa Kanarialla lomaillut Jari-Markus sai löytää sisäisen soulmiehensä roolileikin kautta.

Näin jälkikäteen ajatellen ei ole ihme, että Billy Carsonkin jätti Suomen taakseen.

Haamujengin hegemonia alkoi vähitellen vavista keväällä 1990, kun Suomen lehtipisteisiin ilmestyi Aku Ankan, Suosikin ja Mustanaamion välittömään läheisyyteen harmittoman näköinen 30-sivuinen sarjakuvanlärpäke, jonka kannessa neljä kahdella jalalla seisovaa, ninja-aseistettua kilpikonnaa poseerasi viemärinkannen päällä naamioliinat silmilleen kiedottuina.

Teaser trailer, vuosimallia 1990.

Samaisen syksyn mittaan elokuvateattereista kuului kummia, kun Gremlins 2:a ja Paluu Tulevaisuuteen 3:a kaltaisia suuren budjetin rainoja edeltäneissä mainoskoosteissa näkyi hämmentäviä, hämäriä, minuutin kestoisia katkelmia vihreistä ihmismuotoisista olennoista, jotka potkivat ninjoja kuonoon pimeissä viemäreissä.

Viimein erään turkulaisen elokuvateatterin seinälle liimattiin veret seisauttava juliste joulun alla ilmestyvästä uutuuselokuvasta, joka kirvoitti porinaa ja juoruilua yhteiskoulujen kapeilla käytävillä.

Sitä tärinän määrää…

Lopulta 7. joulukuuta pahvikartiot täyttyivät rasvassa kelluneesta paukkumaissista. Puolen litran Coca Colat imettiin posket lommolla suolaisiin nieluihin jo leffaa edeltäneiden mainosten aikana. Lontoo Rae -pussit rapisivat pölyisten kunnankinojen hämärissä. Odööri oli tavaton, kun viisikymmentä kymmenkesäistä alkoi kuoria linttaan astuttuja talvilenkkareitaan hikisten tennissukkien päältä.

Lopulta sali hiljeni, valot tummuivat ja kuvat alkoivat kuplia kankaalla. Kamera panoroi mereltä kohti Manhattania. Amerikkalaisen suurkaupungin asukkaat matkasivat arkiaskareisiinsa vähitellen voimistuvan konebiitin taputtaessa tahtia.

Kunnes: hihattomiin t-paitoihin ja risaisiin farkkuihin verhoutuneet jenginuoret nyysivät pahaa aavistamattomien veronmaksajien lompakoita! Parvekkeellaan päivystävän paapan transistoriradio siepataan! Tuorein kodin elektroniikka VHS-nauhureista Gameboy-konsoleihin katoaa rahtirekkojen kyydistä mustaan pörssiin!

Kuvankaunis uutistoimittaja maalailee suorassa lähetyksessä pirulaisia tapeteille: ”Kyseessä on muutakin kuin sarja yksittäistapauksia – on selvää, että kyse on järjestäytyneestä rikollisuudesta.”

Työvuoronsa päätyttyä toimittaja on matkalla töistä autolleen, kun – voi ei! – kääntöveitsiä viskova, kultaketjukaulaisten kriminaalien kaarti ympäröi hänet! Vaan yllättäen tyhjästä lentää jotain, katuvalo rikkoutuu, kuuluu mätkinnän ja läiskinnän ääniä – viimein kriminaalit levyttävät reporankoina asfaltilla.

Joku on pelastanut toimittajan, mutta kuka? Mysteeri tiivistyy, kun reportteri löytää maasta lampunsirpaleiden vierestä sai-tikarin. Raollaan ollut viemärinkansi vetäytyy kiinni, ja elokuva vie katsojat mukanaan New Yorkin viemäriverkostoihin – joissa neljä ihmishahmoista ninjamutanttikilpikonnaa läpsii ylävitosia toistensa kanssa ja tuulettelee selviytymistään tappelunnujakasta Kalifornian leveällä surffarislangilla.

Ryppyotsainen tarinankerronta, slapstick ja toinen toistaan pahemmin ylinäytellyt kohtaukset takovat katsojan tajuntaan. Yhtäällä mailapeleihin mieltynyt katujen kulkija esittelee kilpikonnatoverilleen krikettimailaansa, toisaalla elokuvan pääpahiksen kätyri vastaa rakentavaan kritiikkiin suhteettomilla kilareilla. Kymmenvuotiaan tajunta räjähtää palasiksi viimeistään, kun yksi tarinan sankareista esittelee nunchaku-taitojaan pahaa aavistamattomalle ninjaparalle.

Yhdeksänkymmenen minuutin kung fu -aivopesu tekee tehtävänsä. Ensi-iltaa seuraavina viikkoina alakoulun hellanluutelit jakautuvat tasaisesti kasteihin: ne, jotka ovat jo ehtineet nähdä Turtles-elokuvan ja ne, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet kekkereiden ulkopuolelle ja ovat siten kaikilla mittapuilla silkkaa paariaa.

”Sinä pääset Jaakko heti pois sieltä, kun olet käynyt elokuvissa.”

Lyhyesti tiivistettynä Teini-ikäisten mutanttininjasankarikilpikonnien tarina alkoi Japanista, missä viisas ja oikeamielinen sensei Hamato Yoshi – juuri sellainen veijari, jota huolellisesti artikuloivan Liam Neesonin pitäisi näytellä tyköistuvassa puvussa – johti Jalkaklaaniksi kutsuttua ninjojen salaseuraa.

Nuori, kiivasluonteinen oppilas Oroku Saki kuitenkin lavasti vanhemman valtiomiehen syylliseksi murhayritykseen, joten nousevan auringon maan kunniaperiaatteita noudattaen Yoshi matkustaa yli Tyynenmeren ja vetäytyy lemmikkirottansa Tikun kanssa New Yorkin viemäreihin elämään häpeässä.

Samainen kunnian ja häpeän kulttuuri on sittemmin häivytetty Japanista.

Kelailtuaan surkeaa jamaansa oman aikansa Manhattanin pilvenpiirtäjien pimennossa Yoshi ja hänen rottansa saavat seuraa neljästä kilpikonnavauvasta, jotka tipahtavat epäonnisen fillaristin kyydistä viemäriverkostoihin. Pari vuotta myöhemmin käykin kalpaten, kun hämärähemmot dumppaavat lastin radioaktiivista limamönjää sanitaatiojärjestelmän syövereihin arvaamattomin lopputuloksin.

”Mutageenin” seurauksena Hamato Yoshi risteytyy lemmikkirottansa kanssa ihmismuotoiseksi rottamutantiksi ja kilpikonnat alkavat kasvaa kokoa, kävellä kahdella jalalla ja tapailla sanoja.

Vuosien vierellä Mestari Tikuksi itsensä ristimä Tikku kasvattaa kilpikonnaveljekset kuin omina lapsinaan ja koulii heitä yhtä lailla köniinvedon kuin satorinkin jalossa taidossa. Viimein eräänä päivänä viemäriverkostojen väriläiskille selviää, että ninjamestari Silppuriksi itseään tituleeraava Oroku Saki on saapunut New Yorkiin johtamaan megalopoliksen alamaailmaa yhdessä rikollisringiksi transformoimansa Jalkaklaanin kanssa.

Tällä jätkällä EI ole itsetunto-ongelmia.

Renessanssitaiteilijoiden mukaan nimetyt ninjakilpikonnat ovat kukin vahvasti omia persooniaan – eittämättä harkittu ratkaisu, jotta kohderyhmään kuuluvat natiaiset tunnistaisivat tapauskohtaisesti itsensä kvartetista.

Leonardo (sininen naamioliina) on porukan vakavamielinen vesa ja johtajahahmo kahden katanamiekkansa kanssa, kun taas nunchakuilla varustettu veijarimainen Michelangelo (oranssi) jokaiseen vitosluokan naistennaurattajaan vetoava ilveilijä. Bo-sauvaansa heilutteleva Donatello (violetti) puhutteli näpertelijöitä ja pikkuinsinöörejä loogis-matemaattisella luonteellaan, kun taas sai-tikareilla varustettu Rafael (punainen) on – no, kaikin puolin rasittava, passiivis-aggressiivinen m***u.

Kun elokuva oli nähty ja välituntien uusi roolijako oli selvillä Haamujengin vaihduttua Turtlesiin, oli aika antaa mielikuvituksen lentää ja kauhoa rakennuspalikoita yhä uusiin leikkeihin niin sarjakuvista kuin jälkikäteen ajatellen häkellyttävän valjusta koko perheen ninjakilpikonna-animaatiosarjastakin.

Lelumarkkinoijat asettelivat muovifiguurien lisäksi markettien hyllyille koko merkkituotevalikoimansa Turtles-naamioista lautasliinoihin, tikkunekuista täytekakkuihin ja yölampuista verhokankaisiin.

Vuosien 1990–92 tienoilla ala-asteikäisten poikien keskuudessa ei ollut syntymäpäivää, joka ei olisi noudattanut ninjakilpikonnateemaa. Ne fiksut, jotka olivat ostaneet Turtles-sarjakuvalehden ensimmäiset numerot kaukoviisaasti elokuvaa edeltäneinä kuukausina, saivat osakseen jopa satojen markkojen tarjouksia vaihdossa omaisuuteensa.

Tietokone- ja konsolipelien valmistajat aavistivat tilaisuutensa tulleen, ja pikapuoliin yhden sukupolven yhteiseksi kokemukseksi nousi sadistisen vaikean Teenage Mutant Ninja Turtles -videopelin läpipeluuohjeiden jakaminen. (Siis millä v***lla siitä sähkölatauksilla varustetusta uimakohtauksesta ylipäätään pääsee läpi?)

Suomalaisten budoseurojen nokkamiehet saattoivat nostaa jalat pöydälle ja kumartua taaksepäin konttorituoleissaan, kun tyhjän käden taidosta (enkä viittaa tällä onanointiin, se alkoi vasta pari vuotta myöhemmin) innostuneet pikkupojat saapuivat sopuleina liikuntahallien tatameille. Edellisen kerran vastaavanlaista ilmiötä todistettiin Karate Kidin karaistessa itseään Mr. Miyagin hellässä huomassa.

Viikkorahat tuhlattiin tasaisen varmasti lähikioskiin, josta kotosalle palattiin posket pullollaan vaaleankeltaista sokeripurkkaa. Itse purkka oli sivuasia, mutta kääröstä paljastuneet Turtles-vaihtaritarrat olivat samanlaisessa arvossa kuin NHL-kortit myöhemmin. Tarrat vaihtuivat kädestä toiseen kuin punaiset ampullit Länsi-Baltimoren ghetoissa ja huhu kuului, että joku paskiainen olisi jopa saanut kuudensadan ostetun purukumin myötä kokoelmiinsa Pizza Facen.

”Jäbä haluu siis vaihtaa Silppurin, Krangin ja April O’Neilin Pizza Faceen? On sulla otsaa! Tajuutsä dorka kuinka paljon yks Pizza Face maksaa?”

New Line Cinema tajusi takoa raudan ollessa vielä kuumaa ja alkoi valmistella toista kokopitkää Turtles-elokuvaa ensimmäisen viihtyessä vielä elokuvateatterikierroksellaan.

Todistettuaan ninjakilpparipsykoosin leviävän tenavien keskuudessa tuotantoyhtiö häivytti ensimmäisen Turtles-elokuvan ajoittaisen vakavuuden täysin ja esitteli yleisölleen mm. hullun tiedemiehen maailmaan kätilöimät hirviömutanttivauvat ja muunsi avauselokuvan verrattain taitavat taistelukoreografiat silkaksi Benny Hill -hullutteluksi.

Elokuvan kaikkein eniten myötähäpeää herättävässä – tai kaikkein innostavimmassa, riippuu keneltä kysytään – sekvenssissä ninjakilpikonnat ryhmittyvät lopputaisteluun newyorkilaisessa varastodiskossa itsensä Vanilla Icen johtaessa jameja räppinsä tahtiin.

(Kun koko kornin 1990-luvun korneimpia viihdeperformansseja niputetaan yhdeksi kokonaisuudeksi, Vanilla Icen Ninja Rap kuuluu juryn yksimielisellä päätöksellä kollaasiin yhdessäRicki Lake Shown, Will Smithin rap-uran ja Kauniiden ja Rohkeiden Carolinen kuoleman kanssa.)

Nuoruuden villitysten hahmottaminen niiden oikeassa aikaperspektiivissä on haastavaa siihen nähden, että tenavana Turtlemania tuntui kestävän iäisyyden.

Tosiasiassa sen huippu käsitti käytännössä kaksi kokonaista vuotta, 1991–92, jonka jälkeen luonnolliset syyt (alakouluikäisten siirtyminen piirrosfantasioista moponrassaamisen saloihin) ja tuoteperheen kyvyttömyys uusiutua – esimerkiksi piirrossarja toisti puuduttavasti samaa ”Silppuri punoo uuden juonen, jonka Turtlesit estävät”-kaavaa – alkoivat toden teolla rassata esimurkkuikäistä fanikuntaa.

Lapiot alkoivat painua kalmiston multiin viimeistään elokuvasarjan kolmannen osan kohdalla, kun tuottajat päättivät lähettää ninjakilpparit aikakoneella feodaaliajan Japaniin estämään sotaa japanilaishallitsijoiden ja siirtomaaisäntien välillä.

Turtles-sarjakuvalehti yritti parhaansa mukaan porskuttaa vielä vuosikymmenen puolenvälin lähestyessä muuntamalla tarinalinjansa lähemmäs X-Menin suuntaa nivomalla Turtlesit osaksi ”Mahtavat mutanttieläimet” -kolleegiota.

Sarjakuvatarinat vakavoituivat ja alkoivat kuin vaivihkaa käsitellä geopolitiikan, ympäristötietoisuuden ja pakolaisuuden kaltaisia vaikeita aiheita, mutta tämä jäi huomaamatta entisiltä kilpparifaneilta, jotka olivat jo hyvän aikaa sitten siirtyneet Pro Hockey -lehden kestotilaajiksi.

Ja Hockey Nightin katsojiksi. ’95 Nevö Forget.

Noin kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen ninjakilpikonnatkin alkoivat todentaa niin sanottua ”kiertoilmiötä”, jossa vanha ja hyväksi havaittu formaatti kirjoitettiin vanhojen fanien toimesta uusien sukupolvien ihmeteltäväksi. Toinen uusi Turtles-animaatiosarja paukahti aalloille 2003 ja uusin 2012, kun taas vuonna 2007 ensi-illan saanut TMNT-animaatioelokuva tarjosi täysin uuden tulkinnan turtelitarinasta.

Iso vaihde on isketty silmään viimeistään tänä vuonna, kun tusinaohjaaja Jonathan Liebesman ja Hollywoodin raikulipoika, Michael ”Ajan citymaasturilla invapaikalle, koska voin” Bay tuo multiplexeihin oman käsityksensä saagasta, joka tuskin säästelee pyrotekniikassa ja tähtilipun liehuttamisessa. Luonnollisestikin yleisön varttuessa räjähdykset ja liitopotkut ovat vain yksi osa elokuvan vetovoimaa – yhtä mielenkiintoista on katsoa, kenet Bay valitsee pyllistelemään Megan Foxin tapaan toimittaja April O’Neilin roolissa.

Tämä lienee lähellä totuutta.

Michael Bayn uutukaisen ensi-illan lähestyessä on useita syitä palata muutamia vuosia menneisyyteen ja katsoa, mistä koko ilmiö lähti liikkeelle.

Nuoret miehet Kevin Eastman ja Peter Laird humaltuivat veronpalautusrahoistaan 1980-luvun puolenvälin paikkeilla ja rustasivat paperille tiukkailmeisen, lihaksikkaan kilpikonnahahmon, joka halkoi ilmaa vauhdikkaasti nunchakuillaan. Kaksikko ryhtyi tuumasta toimeen ja kynäili omakustanteen tarkoituksenaan parodioida aikansa suosituimpia mutanttisarjakuvia.

Parissa vuodessa Eastman ja Laird pääsivät isoihin rahoihin käsiksi allekirjoitettuaan lelutuotantosopimuksen, jonka jälkeen Turtles-sarjakuva muokkautui vähitellen maitohammasikäisille sopivaksi viihteeksi. Muutos oli melkoinen, sillä kaikkein ensimmäiset Eastman ja Laird -tuotannot olivat kaikkea muuta kuin Bamse-nallen seikkailut Huppelipuppelimaassa.

Vainolaisen hurmehella peittyy maa.

Leonardo pisti katanoillaan pahoja ninjoja palasiksi empimättä ja Rafael ruhjoi sainsa vihulaisen silmämunaan kahdesti kysymättä. ”Cowabungan” sijaan kvartetin vannoi ”damnin” ja ”fuckin” tahtiin, stressaantuneina teinininjat saattoivat vetää pizzan asemesta keppanaa ja tarinan pahikset eivät niinkään kehitelleet epämääräisiä maailmanvalloitusjuonia, vaan antoivat liirojen ja pesetojen sataa laariinsa prostituutiosta ja huumekaupasta.

Vaan tässä piileekin syvempi viisaus.

Mystikkomoodi päälle.

Jos muistan jo kymmenvuotiaana läimineeni spedepasasmaisesti ohimoani ja miettiväni, miksi hiivatissa Turtles-ilmiön kaltaiset mainiot ainekset on saatu sotkettua niin alokasmaisen huonoksi animaatiosarjaksi, oli sekin vain osa laajempaa ilmiötä.

Siinä, missä 1900-luvun tunnetuin kapinajohtaja ja antikapitalisti on päätynyt lapsityövoimaa surutta käyttävän vaatejätin brändäämäksi pop-kulttuurikasvoksi ja länsimaisen ajanlaskun alun tinkimättömin rauhanopettaja on redusoitu läntisen pallonpuoliskon suurimman sotakoneiston maskotiksi, kieroutuvat ja kääntyvät päälaelleen kaikki ihmisen pyrkimykset puhaltaa eloa ihanteisiinsa.

Muistan jo kymmenvuotiaana läimineeni ohimoani perttipasasmaisesti ja kysyneeni tauotta korkeammilta tahoilta, miksi televisiosta tuijottamani Turtles-animaatiosarja oli niin luvattoman kesy ja naiivi, ja miksi sarjan tuotantoväki yritti parhaansa mukaan juurtaa moraalisia opetuksiaan yhä kehitysvaiheessa oleviin aivoihimme rautalangasta vääntämällä.

Jää nähtäväksi, miten jälkeläisemme suhtautuvat oman sukupolveni aivosähkökäyrästä sikiävään väkivaltaviihteeseen, on se sitten Kick-Assin tapaista esteettistä väkivaltaa tai The Hostel – Saw -akselin kauhupornofantasiointia.

Jos liberaalin lapsesta tulee konservatiivi ja konservatiivin lapsesta liberaali, on odotettavissa, että nuo ”kakstuhattakympit” kiskovat pehmoisen, tuuhean untuvapeiton oman jälkikasvunsa ja maailman väliin ja jossain IV Maailmansodan jälkimainingeissa tekevät johtopäätöksensä, jonka mukaan My Little Ponyn hyväksyttävyys on hiinä ja hiinä kansakunnan moraalisen yhtenäisyyden kannalta.

Ja silloin sykli on kiertänyt takaisin tähän pisteeseen.

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoisromaani Isipappablues ilmestyy lokakuussa 2014.

Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:

Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli

Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä

Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa

Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain

Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket

Pop-kulttuurin välimuisti osa 6/12: Kun Music TV oli vielä musiikki-TV