Arvio: 70-vuotias Neil Young on elämänsä iskussa

Upeaa soittoa, kauniita stemmoja, luonnonsuojelua ja aiempaa energisempi rock-vaari.

Kuudella vuosikymmenellä levyjä julkaissut ja aktiivisesti keikkaillut elävä legenda Neil Young ei vielä 70-vuotiaanakaan osoita väsymyksen merkkejä. Herran ulkoinen habitus paljastaa hänen ikänsä, mutta uuden, itseään vuosikymmeniä nuoremmista muusikoista koostuvan Promise of the Real -orkesterin kanssa nykyään soittava Young oli Hartwall Areenan keikan perusteella elämänsä iskussa.

Young julkaisi viime vuonna Promise of the Realin kanssa Monsantoa ja muita agribisnesjättejä kritisoivan, luonnonsuojeluteemaisen The Monsanto Years -levyn, joka oli melkoisen keskinkertainen teos. Albumin kylkiäisenä tullut dvd esitteli nuorten miesten livesoitantaa Youngin kanssa, joka oli rehellisesti sanottuna kamalaa kuultavaa. Bändin kantavat voimat ovat kitaristit Lukas ja Micah Nelson, countrylegenda Willie Nelsonin pojat, joilla ei tuntunut olevan mitään käsitystä siitä kuinka Youngin kanssa kuuluu soittaa.

Vuodessa meno on muuttunut ja lavalla oli kuin eri bändi, lukuisten keikkojen avulla yhteenhioutunut porukka. Varsinkin Lukas Nelson oli parantanut menoaan, eikä intoutunut soittamaan turhia blues-kikkailusoolojaan kuin muutamaan otteeseen.

Myös käynnissä olevan Rebel Content -kiertueen kantavia ideoita ovat ympäristötuhon ja bisnesjättien suunnattoman vallan kritisointi. Miljonäärihippi-Youngin luonnonsuojelusta paasaamisen voi tuomita naiiviksi, mutta ainakin mies on asiansa kanssa tosissaan ja osaa myös nauraa itselleen, kuten vaikkapa tämä Jimmy Fallonin kanssa yhdessä esitetty Two Neil Youngs on a Tree Stump -video todistaa.

Keikka alkoi entisaikojen pienviljelijöiksi pukeutuneiden naisten saapuessa kylvämään lavalle siemeniä. Young tarjosi keikan alkuun vajaan puolen tunnin akustisen soolo-osuuden, soittaen heti alkuun melkoisen hittikimaran. After the Gold Rush, Heart of Gold ja The Needle and the Damage Done ovat kaikkien tuntemia biisejä ja sooloversioina helppoa kuunneltavaa muillekin kuin intohimoisimmille faneille. Youngin kaulassa roikkui ”Hank”, ehkä maailman parassoundinen akustinen kitara, Hank Williamsin alun perin omistama vuoden 1941 Martin D-28.

Viiden biisin soolo-osuus päättyi uruilla säestettyyn Mother Earth -biisin, jonka aikana tunnelma oli kuin kirkossa. Jumalaa ei keikalla palvottu, vaan musiikin toismaailmallista voimaa. Messulle tuli mittaa noin kolmen tunnin verran.

Loppukeikka ei ollut yhtä helppoa kuultavaa, ei vaikka hittibiisejä tuli vaikka kuinka monta. Young ja bändi intoutuivat moneen otteeseen pitkiin metelijameihin, soittamaan yli kymmenminuuttisia versioita tutuista lauluista.

Bändin saapuessa lavalle kantripainotteinen linja jatkui. Nuoressa yhtyeessä soittavat Willie Nelsonin poikien lisäksi Anthony Logerfo (rummut), Corey McCormick (basso ja laulu) ja Tato Melgar (kosketinsoittimet). Yhteensoitto sujui upeasti, vaikka välillä touhu kuulosti jopa hieman liian ammattimaiselta Youngin Crazy Horse -bändin huojuvaan grooveen tottuneelle. Erityisesti Lukas- ja Micah ansaitsevat erityismaininnan taitavasta stemmalaulustaan.

PotR piiskasi Youngin melkoiseen vimmaan ja hän oli yhtä hymyä jammaillessaan heidän kanssaan ja selvästi nautti lavalla olemisesta. Hiimailuosuudessa kuultiin muun muassa From Hank to Hendrix, Hold Back the Tears, Old Man ja upea versio Harvest-levyn Words-biisistä, jota ennen akustinen kitara vaihtui Gretschin White Falcon -kitaraan.

Illan hauskin hetki koettiin ennen Human Highwayta. Hallin takaosassa joka biisin välissä My My, Hey Hey -biisiä humalaisen kovaan ääneen vaatinut uuno varmisti, ettei kyseistä laulua soitettu illan aikana. Kiinnittäessään huomionsa känniölinään Young nosti esiin jumalattoman pitkän biisilistan kysyvä ilme kasvoillaan, ihmetteli hetken hymyillen ja aloitti Human Highwayn. Biisilistaan oli kirjattu varmaankin lähemmäs sata biisiä, joista maestro arpoi oman mielensä mukaan seuraavan laulun ja bändi yritti pysyä perässä.

Kitaraa ja koskettimia soittanut Micah Nelson sai muutaman kerran juosta koko jättilavan poikki reunasta toiseen asti kunnon kiireellä. Hänellä oli jo kitara kaulassa, mutta Young päättikin aloittaa biisin, jossa Micahin piti hoitaa kosketinosuudet.

Youngin ikoninen Old Black -kitara ilmestyi lavalle vasta kun keikkaa oli kulunut jo noin tunti. Mies polkaisi punaista pedaaliaan, otti soittimestaan ensimmäisen äänen ja maailman kaunein, tuttu ja turvallinen surinapörinä täytti hallin. Huomasin hymyileväni kuin idiootti, mutta tajusin itkeväni ilosta vasta siinä vaiheessa, kun kyyneleet alkoivat tippua leuastani.

Down by The Riverillä alkanut mekkalaosuus oli pelkkää jammailun ja soiton juhlaa, yliaistillista iloa. Everybody Knows This Is Nowheren, Country Homen ja yli 20 minuuttia pitkäksi venyneen Love and Only Loven lisäksi kuultiin muun muassa After the Garden, yksi aliarvostetun Living with War -levyn parhaista biiseistä. Yllättäen levyllä tylsä The Monsanto Years nousi aivan eri sfääreihin livenä, yhdeksi keikan huippuhetkistä, stemmalauluineen ja lopun Gift from God, Gift from God -hokeman ja jumitusmaalailun avulla.

Encoret olivat lievä pettymys, vaikka ainahan Cinnamon Girl– ja When You Dance, I Can Really Love -biisit mieluusti kuulee. Mahdollisuus olisi ollut vaikkapa Like a Hurricaneen, sillä Micah Nelsonin yläpuolella roikkui Stringman-syntetisaattori, jota soitetaan vain kyseisessä biisissä. Young saa lisäpisteet hulluudesta raahata sitä ympäri maailmaa, sillä Like a Hurricane on soitettu tällä Euroopan kiertueella vasta tasan kerran.

Vakavasta sanomastaan huolimatta koko keikka oli pelkkää rakkautta, hymyä ja hyvää mieltä. Young on piristynyt nuorten soittajien avulla ehkä energisemmäksi sitten 1990-luvun alun. Asiaan saattaa vaikuttaa myös hänen uusi naisystävänsä, näyttelijä Daryl Hannah, jonka saattoi bongata seuraamasta keikkaa lavan sivusta musta huppu syvällä päässään.

Youngin transsiin vievä kitaramekkala on kuin jonkinlaisen yhteyden ottamista Äiti Maahan, ääntä joka kuulostaa valtavan voimakkaalta luonnonvoimien pauhulta, hirmumyrskyltä ja ukkosen rytinältä. Joillekin se voi olla sietämätöntä kidutusta yhdistettynä Youngin nasaalilauluun. Itse olen valmis julistamaan kitarapörinän yhdeksi maailman kauneimmista äänistä, vastustamattomaksi meteliksi.

P.S. Valokuvaajamme ei valitettavasti päässyt paikalle, joten pahoittelut kännykameratasoisista kuvista. Ehkä niiden maanläheisyys sopii kuitenkin illan teemaan.

Nämä biisit kuultiin:

After the Gold Rush
Heart of Gold
The Needle and the Damage Done
Comes a Time
Mother Earth (Natural Anthem)
From Hank to Hendrix
Unknown Legend
Hold Back the Tears
Only Love Can Break Your Heart
Human Highway
Old Man
Words (Between the Lines of Age)
Walk On
Alabama
Down by the River
Mansion on the Hill
Everybody Knows This Is Nowhere
Country Home
After the Garden
Monsanto Years
Seed Justice
Wolf Moon
Love and Only Love

Encoret:

Cinnamon Girl
When You Dance, I Can Really Love