UUSIMMAT

Arvio: Sideways haastaa Flow’n Helsingin parhaana festivaalina

14.06.2015 15:01 Muropaketin toimitus

Musiikkifaneja hemmoteltiin laajalla kattauksella vaihtoehtorokista moderniin poppiin ja hip hopiin. 

Ensimmäistä kertaa Helsingin Teurastamolla järjestetty Sideways-festivaali vertautuu väkisinkin paria kuukautta myöhemmin aivan alueen vieressä juhlittavaan Flow’hun. Molemmat on suunnattu samalle kohderyhmälle ja tapahtumapaikkoina ovat teollisuusalueet. Teurastamon etuna on alueella jo valmiiksi toimivat laadukkaat ravintolat. 

Flow tarjoaa tänäkin vuonna isoja ulkomaisia esiintyjiä kuten Beckin ja Florence and the Machinen. Sidewaysissa ei megastaroja nähty, mutta kattaus vanhosta indie-suosikeista tuoreempiin, vasta uransa alussa oleviin artisteihin oli vakuuttava.

Kalifornialainen Ariel Pink on juossut tiuhaan tahtiin esiintymässä Helsingissä. Perjantain keikka rakentui viime vuonna julkaistun Pom Pom -albumin varaan, ollen sekopäisyydessään tuttuun tyyliin kuulijasta riippuen joko parasta tai paskinta ikinä.

Ariel Pink ja bändinsä sekoittivat toisiinsa poppia, avantgardea ja rockia. Sekoilun kiehtovuus perustui siihen, että koko paketti oli koko ajan vaarassa levitä käsiin. Vihaa tai rakasta, niin Ariel Pinkia et onnistu ohittamaan olankohautuksella.

Pieneltä kujalavalta löytyi levyillään soulia ja folkia sympaattisesti ja intohimoisesti yhteensotkeva Matthew E. White. Keikka alkoi kuitenkin rehellisellä rockilla, josta se lipui kauniin vähäeleiseen soitantaan. Hiton kovista soittajista koostuva taustabändi sai Whiten rauhallisemmatkin kappaleet toimimaan livenä, ja intoutuipa orkesteri coveroimaan Velvet Undegroundin White Light / White Heatia, josta soul luonnollisesti loisti poissaolollaan. Miehen muutama kuukausi sitten ilmestynyttä Fresh Blood -levyä ei voi kuin suositella. Siltäkin välitty suurena Stevie Wonder -fanina tunnetun Whiten rehellinen rakkaus monimuotoiseen musiikkiin.

Skotlantilainen The Jesus And Mary Chain sai ennakkoon bändin intohimoiset fanit sekä kuolaamaan että pelkäämään pahinta. Kahdeksan vuotta sitten paluun tehnyt yhtye ei ole julkaissut uutta materiaalia. Ideana olikin soittaa vuoden 1985 klassikkoalbumi Psychocandy läpi alusta loppuun. Bändin diggareille pyhä levy on kiistaton mestariteos, mutta livetilanteeseen tarvittavaa draaman kaarta siltä on turha etsiä. JAMC oli silti todella positiivinen yllätys. 

Vaikka bändin alkuaikojen lavasekoilua ei (onneksi) nähtykään ja soittajat periaatteessa vain pönöttivät paikoillaan, niin William Reedin järjettömän kitarasäröpörinän alle piilotetut melodiat ovat edelleen yhtä kauniita kuin 30 vuotta sitten. Muiden levyjen materiaalia olisi mieluusti kuunnellut näin hyvillä soundeilla enemmänkin kuin vain 3 biisiä. Keikan kohokohta osui heti sen alkuun. Suurelle yleisölle Lost in Translation -leffasta tutun Just Like Honey -kappaleen aikana lavalla vieraili lyhyellä varoitusajalla mukaan pyydetty Manna.

Neljällä vuosikymmenellä useita upeita levykokonaisuuksia julkaisseen Killing Joken lavaesiintyminen perustuu periaatteessa pelkästään laulaja Jaz Colemanin karismaan. Salaliittoteorioista, synkän dystooppisista lähitulevaisuudennäkymista, vapaamuurareista, okkultismista ja politiikasta laulavan ja saarnaavan miehen päänsisäiseen maailmaan on helpointa tutustua tämän muutama vuosi sitten julkaisemamme klassikkohaastiksen avulla. Tuolloin Nosturilla soittaessaan Killing Joke oli loistava, muutama vuosi sitten Tuskassa melko väsynyt. Sidewaysin veto oli jotain noiden kahden väliltä, mutta bändin ensimmäistä kertaa nähneille varmastikin herkkua.

Sunnuntaina erikoisella putkilavalla soolona esiintynyt Jack Garratt kuuluu siihen nuorten musiikintekijöiden joukkoon, joiden ultramoderneilla konesoundeilla varustetun musiikin kohdalla puhutaan melkein aina R&B ja hip hop -vaikutteista. Löytyy ulosannista niitäkin, mutta pohjiltaan hänen ja esimerkiksi kollegoidensa SOHNin ja Kevin Garrettin musiikki on tämän päivän singer-songwriter-kamaa. Garratin konesuhinan ja bassojytinän perustana ovat biisit, joista melkeinpä jokaisen voisi soittaa folkahtavana versiona akustisella kitaralla. Välillä sähkökitaraankin tarttunut Garratt vaikutti olevan rehellisen otettu saamastaaan vastaanotosta. Hyvin todennäköisesti suurempi suosio odottaa tätäkin miestä jo nurkan takana.   

Disco Ensemble -solisti Miikka Koiviston sooloprojekti Hisser on keikoilla kolmihenkinen bändi. Sen elektropopista löytyi niin tarttuvuutta kuin kokeellisuuttakin. Tässä yhteydessä Koivisto ei rähjää tai rähise, vaan laulaa kauniisti yhdessä Seidi Guzejevian kanssa. Hisserin keväällä ilmestynyt debyyttilevy oli vähän epätasainen kokonaisuus, mutta livenä muutama keskinkertaisempikin kappale lähti lentoon.

Päälavalla bändinsä kanssa folkkiaan hissutellut José González onnistui melkein mahdottomassa tehtävässä. Miehen pääosin rauhallisen leppoisalle musiikille iso lava ei ole paras mahdollinen esiintymispaikka, mutta laulaja sai ahtaaksi käyneen alueen yleisön kuuntelemalla kuuntelemaan biisejään tunnin verran. Massive Attack -coveri Teardrop oli folk-versiona kaunis, mutta laulusta on vähitellen tulossa uusi Hallelujah. Kappale, josta oman versionsa on tehnyt suunnilleen joka toinen artisti.

Festarien ainoa kunnon ryysis syntyi Paperi T:n keikan aikana. Ruger Hauer -, ja Paavoharju -yhtyeistä tuttu Henri Pulkkinen julkaisi pari kuukautta sitten ensimmäisen sooloalbuminsa Malarian pelko, jonka loputtomilla populäärikulttuuriviittauksilla varustettu parisuhteen päättymisestä kertova räp tuntuu kelpaavan kaikille. Paperi T:n räppäys oli livenäkin suoraviivaista ja vähän lakonista, mutta samalla päällekäyvää. Hienot taustat olivat valitettavasti melkoista puuroa, mutta se taisi johtua lähinnä paikasta josta keikkaa kurkin. Yhtään lähemmäs lavaa päästäkseen paikalle olisi pitänyt tulla paljon aikaisemmin kuin viisi minuuttia ennen keikan alkua.

Kokonaisuutena Sideways oli oikein hyvin järjestetty. Alue oli tarpeeksi iso ja viihtyisä. Ainoastaan bajamajojen sijoittelusta voisi kitistä. Päälavan vieressä ollut veskirykelmä jäi ihmisiltä huomaamatta ja muut käymälät ruuhkautuivat pahasti. Festivaaliorganisaatio myönsi virheensä Facebookissa jo toisen päivän aamuna ja alueelle oli tuotu lisää vessoja.

Laadukasta ruokaa oli tarjolla laidasta laitaan ja olut kädessä sai kulkea melkeinpä vapaasti. Ainostaan päälavan eteen ei päässyt tuoppi kourassa. 

Sidewaysin molemmat päivät olivat loppuunmyytyjä ja yleisömäärä kohosi lopulta 12.000 asiakkaaseen. Sidewaysin promoottori Artemi Remes ehti jo luvata, että festarit järjestetään myös ensi kesänä.

Dome.fi on aivan varmasti silloinkin paikalla, sen verran leppoisa ja mukava tapahtuma oli.

Teksti: Aki Lehti
Kuvat: Mikaela Mäkinen