Arvio: Törkeä Preacher-sarjakuva ei ole 20 vuodessa eltaantunut
Garth Ennisin uran pääteos Preacher koettaa uutta maihinnousua Suomeen kovakantisina Deluxe-kokoelmina.
Egmont-kustannus koetti tuoda DC Comicsin Vertigo-linjaston lippulaivoihin 1990-luvulla kuuluneen Preacherin (1995–2000) suomalaisiin lehtipisteisiin vuosituhannen alkupuolella. Homma ei kuitenkaan ottanut tuulta purjeisiinsa. Preacheria julkaistiin vain kaksi albumia, kaikkiaan seitsemän alkuperäisnumeron verran. Sitten tuli kirvestä kalloon.
Lehtipistejakelun epäonnistuminen ei ollut varsinainen yllätys. Egmont heräsi Garth Ennisin ja Steve Dillonin luomaan sarjaan liian myöhään. Moni oli vuonna 2002 jo ehtinyt hankkia alkuperäisnumerot, eivätkä suomalaiset kokoelmat siksi kiinnostaneet.
Vuoden 2015 alusta suomalaisia sarjakuvafaneja albumitulvallaan hellinyt RW Kustannus ei ole Egmontin epäonnistumista säikähtänyt, vaan alkanut julkaista Preacheria ensimmäisestä numerosta alkaen. Kilpailuvalttina on niin sanottu Deluxe-malli. Tutut tarinat on nyt koottu komeiksi kovakantisiksi kokoelmiksi, jotka jenkkialbumit jo omistavakin harrastaja saattaa haluta hyllyynsä.
Kauppoihin on jo ehtinyt kaksi Preacher Deluxe-kirjaa. Ne kattavat jenkkilehden alkuperäisnumerot 1-26 eli kokoelma-albumit Gone to Texas, Until the End of the World ja Proud Americans. Kaikkiaan 66 numeron, viiden spesiaalin ja nelinumeroisen minisarjan mittainen tarina saadaan siis polkaistua hyvin käyntiin. Ja hyvä niin, sillä Preacherin seikkailuiden punainen lanka alkaa löytyä vasta muutaman numeron jälkeen.
Verkkainen alku saattoi olla osasyy sille, miksi 2000-luvun alun spesiaalit eivät laajaa lukijakuntaa keränneet. Asiaa tuskin auttoi päätarinan jo alkutaipaleellaan sivupoluille vievä homopoliisisarjamurhaajatarina, joka kuuluu kaikessa irrallisuudessaan sarjan heikoimpiin episodeihin.
Vaan kun Preacher pääsee vauhtiin, on tarjolla sellainen mikstuura mielipuolisuutta, ettei mitään rajaa.
Enkelin ja demonin ristisiitoksen pääkoppaansa saanut saarnamies metsästää Jumalaa palkkatappajaksi ryhtyneen ex-tyttöystävänsä ja irlantilaisen vampyyrin kanssa, kannoillaan rujo Persnaama ja steroideja vetänyttä Clint Eastwoodia muistuttava Tappajien pyhimys. Pelkkä Preacherin premissi on ratkiriemukas, ja keitos on maustettu herkullisilla sivuhahmoilla sekä juonenkäänteillä, joita ei voi ennalta nähdä.
Paikoitellen Garth Ennisin ja Steve Dillonin luomus on itsetarkoituksellista ja shokkiefektien perässä juoksevaa elostelua, mutta parhaimmillaan – ja enimmäkseen – Preacher on mestariluokan jenkkisarjakuvaa, joka sopii niin runkkareille kuin rakastavaisillekin.
Preacherista on muodostunut Garth Ennisin uran pääteos, ja aivan syystä. Vaikka mies on kirjoittanut ahkerasti tarinoita vaikka kuinka monelle kustantamolle, ei hän ole yltänyt toistamiseen Preacherin tasolle. Mega-lehdessä julkaistut Tuomari-tarinakin ovat oikeastaan vain haljuja kierrätyksiä Vertigo-hitistä.
Sarjakuvan ajankuva on selkeästi 1990-lukulainen. Muistutuksena tästä on esimerkiksi internetin omituisuus ja Nirvana-laulaja Kurt Cobainin itsemurhan liikkeelle laittamat tapahtumaketjut. Ummehtuneelta Preacher ei haise, mutta ajanhammas on nakertanut osan sarjakuvan tehosta 20 vuoden aikana. Kuitenkin vähemmän kuin aluksi kuvitella voisi.
Garth Ennisin röyhkeys on käsikirjoittajana yhä omaa luokkaansa, vaikka kentälle on noussut tällä vuosituhannella Mark Millarin (Kick-Ass) kaltaisia uusia kykyjä.
Preacherin suomennoksesta vastaavat Petri Silas ja Antti Koivumäki ovat tehneet pääasiassa hyvää työtä. Alkuperäisen sarjakuvan henki on saatu hyvin siirrettyä suomalaiseksi kielenkäytöksi. Kiroamia ja alatyylisiä ilmaisuja ei ole lähdetty silottelemaan. Helvetin perkeleen ällöttävä kajahtanut kullia lutkuttava murhanhimoinen äpärähuora on helvetin perkeleen ällöttävä kajahtanut kullia lutkuttava murhanhimoinen äpärähuora – ja sillä selvä.
Ainoa nipotuksen aihe Preacher-kirjojen suomennoksessa on tapa, jolla se menee liian pitkälle.
Nyt turhan moni alkuperäisen sarjakuvan kappale on vaihdettu kotimaiseen versioon. Esimerkiksi Willie Nelsonin (tai Johnny Cashin) Time of the Preacher on vaihtunut Hassisen koneen Jeesus tulee -lauluun. Typerryttävimmässä kohtauksessa räkäisessä punkluolassa vedetään Pertti Kurikan Nimipäiviä, vaikka sarjakuvassa eletään tarkalleen 90-luvun puoliväliä, eikä koko yhtyettä ollut tuohon aikaan olemassa.
Suomennoksen outoudet eivät anna syytä jättää Preacherin Deluxe-kirjoja väliin. Ne ovat toki hintavia (40 euroa kappale), mutta myös hintansa väärtejä. Painojälki on laadukasta, samoin sivujen paperi ja taitto. Kummempia bonusmateriaaleja ei valitettavasti ole mukaan mahtunut; alkupuheet ja vierailevien artistien galleriat ovat ihan peruskauraa, eivät mitään varsinaista ekstraa.
Tekijöiden mietteisiin ja luonnoksiin olisi mielellään perehtynyt tarkemminkin.
Preacherin alkuperäiseen kuvitukseen ei ole kokoelmaa tehdessä kajottu. Edes Matt Hollingsworthin ja Pamela Rambon väritystä ei ole pistetty uuteen uskoon, toisin kuin vaikkapa Sandmanin tuoreempien kokoelmien kohdalla. Syytä siihen olisi paikoin ollut; Preacherin värikartta on paikoin todella tunkkainen, mikä toisaalta sopii sarjakuvan rujoon henkeen.
RW Kustannus ei ole vielä ilmoittanut, milloin Preacheria saadaan lisää. Toivottavasti pian, sillä tarinaan jää helposti koukkuun ja uusi lukija hairahtuu helposti ulkomaisten albumien pariin, jos odotus venyy liian pitkäksi. Deluxe-sarja käynnistyy nyt sen verran komeasti, että se on ehdottomasti saatava hyllyyn kokonaisuudessaan.
