Arvostelu: Neljäs The Walking Dead -albumi junnaa liikaa paikallaan, mutta palkitsee lopussa
The Walking Dead -albumien sarja jatkuu. Tällä kertaa luvassa on yksi sarjakuvan 10-vuotisen historian yllättävimmistä ja dramaattisimmista käänteistä.
Samoihin aikoihin kun The Walking Dead palasi televisioon neljännen tuotantokauden jaksoilla, julkaisi Egmont-kustannus neljännen suomenkielisen albumin sen lähdemateriaalina toimivasta sarjakuvasta. Ajoitus on oiva, sillä omaan tahtiinsa laukkaavat tarinat sijoittuvat jotakuinkin samaan tilanteeseen; Rick Grimes ja kumppanit pitävät majaa vankilassa peläten alati Kuvernöörin palaavan riesakseen.
Juuri sen enempää yhtäläisyyksiä ei tarinoilla sitten olekaan.
Kuten jo aikaisemmin on tullut todettua, seuraa AMC-kanavan sarja Robert Kirkmanin ja Charles Adlardin sarjakuvaa vain suurpiirteisesti. Mitä pidemmälle televisiosovitus etenee, sitä loitommalle se etääntyy lähdemateriaalistaan. The Walking Dead – Neljäs kirja (Egmont, 2013) on tästä erinomainen osoitus. Vaikka hahmot ovat periaatteessa televisiosta tuttuja (tai toisinpäin), on niitä vaikea tunnistaa. Eloonjääneiden status quo on erilainen, ja esimerkiksi Carol, Lori ja Andrea poikkeavat tv-sovituksistaan tuntuvasti.
Sovitus on toki aina sovitus ja vapauksia on lupa ottaa mokomia tehdessä. Silti The Walking Deadin eri formaatteja vertaillessa sarjakuva vie selkeän voiton. Sen tapahtumat kun etenevät jokseenkin loogisesti, hahmot ovat uskottavia ja maailma rakennettu taiten.
AMC:n sarja puolestaan on loputtomien luotien, ikitankattujen autojen ja Kauniita ja rohkeitakin kömpelömpien juonenkäänteiden farssimarssi. Hahmoista vain aniharva on millään muotoa mielenkiintoinen, ja koko maailmanloppua käsitellään harvinaisen köpöisesti. Zombeista pääsee eroon ties millä risulla huitomalla ja jokaisen eloonjääneen osumatarkkuus on supersankariluokkaa.
Televisiosarjasta myös välittyy kehnosti, miltä jatkuvan kuolemanuhan alla eläminen tuntuu. Ei sarjakuvakaan siinä aina onnistu, mutta tuntuvasti useammin. Siksi Robert Kirkmanin käsikirjoitusten lievän kaavamaisuuden antaa anteeksi ja sarjakuvan suvantokohtiakin jaksaa seurata mielenkiinnolla.
The Walking Deadin vahvuudet ja heikkoudet ovat hyvin esillä neljännessä suomalaisalbumissa. Tapahtumia kuvitetaan tarinan kannalta sopivan rosoisesti, eikä värejä jää kaipaamaan. Käsikirjoitusta tuli jo kiiteltyä, mutta liput liehuen ei Kirkmankaan urakastaan suoriudu; loputtomat dialogimassat puuduttavat lukijaa paikoin pahasti. Pahimmillaan mieleen tulee Chris Claremontin aikaiset Ryhmä-X:t, joissa yhden nyrkiniskun aikana saatettiin lausua puolen A4:n verran tekstiä.
Varsinaisia tapahtumia lähes 300-sivuisesta Neljäs kirja -albumista löytyy säästeliäästi. Rick ja Lori sentään saavat lapsen ja pari avainhahmoa pääsevät hengestään. Valtaosa tarinasta menee silti Kuvernöörin paluun petaamiseen. Lopussa odotus onneksi palkitaan. Luvassa on niin brutaalia tykitystä, ettei mikään ihme, ettei AMC:n väki tahtonut siihen tarttua.
(Klikkaa tästä, jos haluat spoilata yllätyksen ennen tarinan lukemista.)
Ulkoasultaan ja toimitustyöltään The Walking Dead – Neljäs kirja on sarjan aikaisempien osien tapaan pitkälti tyylikäs kokonaisuus. Tästä kiitos ja kumarrus Image-kustannuksen väen lisäksi Egmontin Jouko Ruokosenmäelle, Antti Koivumäelle ja Marko Latva-Nikkolalle. Varsinaisten sarjakuvien lisäksi mukaan on mahtunut muutama sivu luonnoksia sekä alkuperäistarinoiden kannet.
Vain kahta asiaa jää lukija kaipaamaan: tälläkin kertaa kertaus aikaisemmista tapahtumista olisi ollut paikallaan, kyse kun kuitenkin on jatkuvajuonisesta tarinasta. Lisäksi sivunumeroiden lisääminen olisi helpottanut luku-urakkaa niille, jotka eivät ahmi koko albumia kertaistumalla.
The Walking Dead – Neljä kirja –albumin alkuperäisnumerot ovat The Walking Dead #37-48.
Teksti: Tatu Junni
