Flow 2013: The Knife – Neroutta vai tahallisen vaivaannuttavaa paskaa?
Flow-festivaalin aloittaneen The Knifen keikka oli kaikkea muuta kuin perinteinen pop-konsertti
Nykypäivän The Knife on eri orkesteri kuin esimerkiksi vuoden 2003 Deep Cuts-, tai vuoden 2006 Silent Shout-levyillä. Niillä sen kunnianhimoinen synapop oli taiteellista, mutta silti tavallisen tanssimusiikkifanin ymmärrettävissä. Levyiltä irtosi myös muutamia hyvin menestyneitä singlejä, biisejä jotka edustivat duon popimpaa osastoa.
Ruotsalaissisarusten, Karin Dreijer Anderssonin ja Olof Dreijerin, tänä vuonna ilmestynyt Shaking the Habitual on saanut ristiriitaisen vastaanoton niin kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa. Synapop on saanut seuraakseen ambientia, drone-pörinää ja kaikenlaista kokeellista huminaa ja suhinaa.
Duo on sanonut uudesta levystä: ”Se mitä teemme on poliittista. Sitä ei pitäisi olla mahdollista ymmärtää väärin.”
Levy ei ole ainakaan vielä useamman kuuntelukerran jälkeen auennut laisinkaan, mutta jos sen väärinymmärtäminen on mahdotonta, niin keskiviikkoista keikkaa ei voinut ymmärtää lainkaan. Oliko siinä jokin sanoma vai oliko tarkoitus vain vittuilla yleisölle ja saada heidät tuntemaan olonsa mahdollisimman epämukavaksi, jäi täysin epäselväksi.
The Knifen jäsenet esiintyvät aina julkisuudessa naamioituina. Nyt pakkaa hämmennettiin vielä enemmän. Keikka alkoi erilaisten sähkörumpujen ja ties minkä kilkuttimien säestyksellä. Jotain syntetisaattoreita siellä lavalla saattoi myös olla, paksun savuverhon läpi oli hankala nähdä. Populaa oli ainakin vaikka kuinka paljon.
Laulajia oli useita. Omituiseksi homma meni siinä vaiheessa kun eri ihmiset lauloivat mikkiin, mutta suusta tuli aina sama laulaja Anderssonin ääni. Taustakuorokin kuulosti vain Anderssonilta.
Pikkuhiljaa soittimia alettiin kiikuttaa pois lavalta, mutta musiikki jatkui. Soittajat ja laulajat aloittivat lähinnä huonolta nykytanssilta näyttävän koikkelehtimisen. Viimeistään kolmannen biisin aikana tuli selväksi, että koko homma on playbackia. Kamalan näköisen tanhuesityksen aikana tyhmempikin tajusi homman jujun: kukaan ei soittanut lavalla yhtikäs mitään, kaikki musiikki tuli nauhalta ja pop-keikan korvasi jonkin sortin omituinen performanssi.
Olo oli tässä vaiheessa kuin Homer Simpsonilla joka katsoo Twin Peaksia:
Aluksi sikailu jaksoi naurattaa, ja vielä enemmän hihitytti fanit, jotka diggailivat esitystä vakavissaan.
Jos The Knife halusi performanssillaan saada katsojille vaivaantuneen olon, niin siinä se onnistui. Lavan etuosan tosifanit kyllä jaksoivat hurrata ja tanssia koko keikan ajan. Ehkä he olivat mukana juonessa tai ymmärsivät jotain, mitä toimittaja ei ymmärtänyt. Esityksen mahdollinen sanoma meni yli hilseen.
”Keikasta” voi hakea syvempiä merkityksiä ja etsiä kannanottoja ties mihin, mutta sitä voi kutsua myös rehellisesti tekotaiteelliseksi paskaksi. Ja kyllä, sanaa tekotaiteellinen ei pitäisi käyttää, koska se ei tarkoita yhtään mitään, mutta tässä yhteydessä se sallittakoon.
Aika kova The Knife-fani täytyy olla jos tästä pystyi rehellisesti nauttimaan. Tai kyllähän tästä aluksi nautti hetken kun tajusi, että kyseessä on vain suuri kusetus. Vitsi vanheni noin vartissa.
Olikohan sisarusduo itse missään vaiheessa edes lavalla, vai jäivätkö he kotiin katsomaan telkkaria? Ehkä lavalle oli vain palkattu mahdollisimman huonosti tanssiva performanssiryhmä jostain Tukholman metroasemalta.
Yleisön hämmentäminen on välillä ihan hauskaa, mutta jospa The Knife suostuisi seuraavalla kerralla soittamaan ihan oikean keikan. Biisit kuitenkin toimivat ja valoshow oli komea.
Teksti: Aki Lehti
Kuvat: Noora Isoeskeli / Flow Festival
