Flow 2013: Ylitsevuotavaa karismaa, rakkautta ja meteliä
Nick Cave & the Bad Seeds soitti lauantaina Flow´n historian hienoimman keikan
Jos maailma olisi oikeudenmukainen paikka, niin Cody ChesnuTT olisi sen menestynein soul-laulaja. Tai soulin ja soulin, onhan miehen musiikissa mukana funkia, r&b:ta, bluesia, hip hopia ja ties mitä. Mihin tahansa lokeroon ChesnuTT nyt halutaankaan iskeä, niin täytyy olla kuuro ja sokea jos herran livekeikka ei vakuuta. Tällä kertaa vähän pienemmällä ryhmällä liikenteessä ollut ChesnuTT otti päälavan ja pikku hiljaa sen eteen keräytyneen yleisön vaivatta haltuunsa. Puhallinorkesteri oli jätetty kotiin, ja pillit hoidettiin syntetisaattoreilla. Se ei laskenut fiilistä lainkaan; miehen hyväntuulisuus, rakkauden ja elämän ilon ylistäminen tarttui väkisinkin. Tämän on taatusti joku todennut ennekin, mutta sanotaan silti. Miehellä on karismaa kuin James Brownilla ja ääntä kuin Marvin Gayella. ChesnuTT on ykkösluokan showmies, karisman ja cooliuden tiivistymä, jonka esitys oli puhdasta tunnetta. Hyvänolon kyynel tuli silmäkulmaan väkisinkin. En myöskään muista toista Flow´n päälavan keikkaa jolla soundit olisivat olleet näin kohdillaan.
My Bloody Valentinella soundit olivat kaikkea muuta kuin kohdillaan. Shoegazingin pioneeria on odotettu Suomeen reilut parikymmentä vuotta. 22 vuoden tauon jälkeen viime helmikuussa julkaistu uusi MBV –levy oli pätevä paluu, mutta keikkaa ei voi kuvailla kuin pettymykseksi. My Bloody Valentine luottaa pelkästään helvetilliseen äänenvoimakkuuteen, mutta telttalavalla meuhkatessaan sen soundissa oli kaikki pielessä. Hienot biisit oli jemmattu metelin taa kuten tarkoituskin, mutta kaiken alleen peittävä äänivalli oli vittumainen väärällä tavalla. Fiiliksen välittäminen pelkällä äänenpaineella on oikein tehtynä todella toimivaa, kuten esimerkiksi viime vuonna Swansin kohdalla. Pelkällä puuroksi menevällä mössöllä ei saavuteta yhtään mitään. Lavalla ei ollut juuri muuta katsottavaa kuin kitaristi/pääjehu Kevin Shieldsin jumalaton kasa kitaravahvistimia ja kaiuttimia. Teltta oli aluksi aivan täyteen ahdettu, mutta loppupuolella ehkä vajaa puolet yleisöstä oli feidannut paikalta. Miksiköhän bändin Bilinda Butcher edes vaivautuu laulamaan keikalla mitään? Hänen huokailunsa erottuu hädin tuskin levyilläkään, livenä ei olisi kannattanut edes yrittää. My Bloody Valentine voisi olla keikalla rehellisesti instrumentaalibändi tai ajaa laulut vaikka nauhalta. Tyydyn kuuntelemaan bändiä mielummin levyltä, keikka oli harmillinen pettymys.
Nick Cave & the Bad Seedsin keikan syvemmälle menevä analysointi jätettäköön miehestä ja bändistä kaiken tietäville tosifaneille. Miehen levyistä vain satunnaisesti innostuva toimittaja tyytyy tokaisemaan, että elokuisen lauantai-illan pimeydessä Flow´n päälavalla oli läsnä jokin korkeampi voima, tai ainakin miehiä jotka kanavoivat sitä instrumenttiensa ja laulun välityksellä. Uuden levyn ja 1980-, 1990-luvun tärkeimpien biisien varaan rakentunut setti oli dynamiikaltaan jotain käsittämätöntä. Bändi siirtyi hiljaisesta hissuttelusta metelöintiin pirun tyylikkäästi, ja karismaattisempia hahmoja kuin Cave ja multi-instrumentalisti Warren Ellis saa hakea. Täysin pysäyttävä ja hienoimpia Flow´ssa koskaan nähtyja keikkoja.
Teksti: Aki Lehti
Kuvat: Tomi Kukkonen, Noora Isoeskeli, Helen Korpak / Flow Festival
