Gonzoillen läpi esoterian – A. W. Yrjänä arvioi Valonkantajat-kirjan

Kotimaisen kirjakevään mielenkiintoisimpia julkaisuja on suomalaiseen okkultismiin sukeltava Valonkantajat. CMX-yhtyeen laulaja-basisti, kulinarismin ristiretkiritari ja teosofian talonmies A. W. Yrjänä arvioi Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin uutuusopuksen Dome.fi:n pyynnöstä.

Mystiikka, esoteria, okkultismi, salatiede. Rakkaalla äpärälapsella on monta nimeä. Suomessa normikansalainen on tottunut törmäämään termeihin lähinnä läyhäisten törkylehtien lööpeissä. Vaikka tietysti normikansalainen itse käykin joogassa, lukee kahvitunnilla horoskoopit, ja tietää siskonsa ahmivan homeopaattisia lääkkeitä ja isänsä laukkovan selvänäkijöillä prostatavaivojensa kurittamana.

Brittiläinen kirjallisuudentutkija Kathleen Raine on nimittänyt koko laajaa esoteerisen hengenelämän aluetta ”kulttuurin pohjavirraksi”, johon kunakin aikana sijoitetaan ne ihmistiedon osa-alueet, jotka eivät sovi vallitsevaan, viralliseen maailmankuvaan. Nykyajan maailmankuva on humanistis-rationaalinen ja kovasti tieteellinen. Tänään pohjavirran sukeltajia ei siis polteta roviolla tai ristiinnaulita, heidät vaietaan kuoliaaksi tai sivuutetaan ymmärtäväisesti hymähtäen. Mutta, järki-ihmisen vaikeneminen tai kiusaantunut naurahdus ovat pelon merkkejä siinä kuin entisaikojen mestauskiihkokin. Ja siellä, missä on pelkoa, siellä on myös tabu, kielletty, hulluuden rajapinta: profetiaa, ennusnäkyjä, enkelten kieliä, ja rivouksia karjuvia piruja.

Ja luultavasti uusien maailmankuvien versot. Sillä uusi ajattelu hiipii aina uudelleen marginaalista, laatikon ulkopuolelta, älyn ja tunteen korpimaiden kartoittajien omalaatuisista aivoista ja suista.

Siispä Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kotimaista esoteriaa monipuolisesti esittelevä Valonkantajat – Sukellus suomalaiseen okkultismiin (Like, 2015) on hengästykseen asti täynnä kroonisesti persaukisia satanisteja, eksentrisiä kaapunarsisteja, kiimaisia voodoo-hihhuleita, juoppohulluja rituaalimaageja, koheltavia hitleristejä ja tietysti venuslaisten avaruussisarten kanssa hässiviä hörhöjä. Mutta, palkitsevaa kyllä, vakava lukija kohtaa kirjan sivuilla myös väsymättömiä kyseenalaistajia ja totuudenetsijöitä, viisaita näkijöitä ja ihmisen tuntemattomien olemuspuolten kartanpiirtäjiä. Näihin saattavat kirjan laatijatkin lukeutua.

Valonkantajat on mikrokosmos kuvaamastaan hermeettisestä makrokosmoksesta, virallisen totuuden leima ahterissaan kulkevan niin sanotun järkevän elämänmenon kääntöpuolta edustavasta ajattelusta. Teos marssittaa kotimaisen salatieteen henkilögallerian kultahuiput ja ördäävät pohjanoteeraukset lukijan sielun silmien eteen hervottomasti elehtivänä, lihaisan höyryävänä felliniläisenä kulkueena, jossa pyhimyksiä ja narreja ei hevin erota toisistaan, eikä lukija lopulta tiedä onko hän itsekin mukana samassa retkueessa. Luultavasti on.

Ainakin minulle esoteerinen kirjallisuus on tuttua vuosikymmenten ajalta, ja pelottavan suuri osa teoksessa mainituista ulkomaisista opuksista löytyy hyllystäni ihan heittämällä. Osa puhkiluettuna. Jos kuuntelee rokkiyhtyeeni CMX:n musiikkia sillä korvalla, voi huomata, että mystiikka ja esoteria ovat mielenlaadulleni varsin keskeisiä ja rakkaita. Johdatus salatieteisiin -niminen laulu oli ensimmäisen albumimme ensimmäinen raita. Veljeskunnat, hyperboreat, kätketyt kukat ja valoruumiit ovat teksteissäni normikauraa.

Silti alan kotimaiset saavutukset, hyvässä ja pahassa, ovat aiemmin olleet minulle varsin tuntemattomat. Jotain Pekka Ervastia olen lukenut ja pitänyt hänen tyyliään vähän lapsekkaana suhteessa ulkomaisiin verrokkeihin. Pekka Siitoimen nimen olen kuullut, opit köykäisiksi plagiaateiksi arvioinut. Siksi kirjan luvut Aino Kassisesta, Jorma Elovaarasta ja muutamista muista aidoista hengeneläjistä ovat ilahduttavaa luettavaa kaltaiselleni mystiikan tosikolle, joka ei osaa arvostaa edes camp-hengessä Af Grannin surkeita ufodokkareita tai Oliver Hawk -tyyppistä remellystä Hymyjen ja Jallujen sivuilla.

Jos jostain valittaisin, on Valonkantajien aatehorisontti ylivoimaisen laaja.

Kirjassa esiintyviä hahmoja elähdyttäneitä kiehtovia (tai kreisejä) ajatusrakennelmia on mahdotonta avata pienessä tilassa. Tekijät eivät onneksi edes sorru yrittämään. Muutoin kirja on taidolla laadittu, rehevä ja hauska. Etenkin Tattarisuon noitia käsittelevä luku on kieliasultaan hersyvää hulluuden ilotulitusta. Toisaalta, esoterian perinteen varsin hyvin perehtyneenä huomaan ärsyyntyväni kirjoittajien taipumuksesta karnevalisoida ihan vakaviakin hahmoja. Kotimaisen teosofian pioneeri Pekka Ervast saa mielestäni tylyä kyytiä ihan syyttään. Reima Kampmannin kiinnostavia hypnoositutkimuksia vain sivutaan. Ja toisaalta jonkun Pekka Siitoimen varsin epämielenkiintoista örvellystä kronikoidaan kirjassa kymmeniä sivuja.

Oli miten oli, Perttu Häkkinen ja Vesa Iitti ovat tehneet komean, kummallisen ja karnevalistisen kulttuuriteon, joka varmaan huvittaa viisaita skeptikoita ja suututtaa hauraampia hengellisen polun vaeltajia. Suosittelen opusta lämpimästi kaikille, jotka pitävät hyvästä journalismista, tykkäävät mehuja tursuvasta kielenkäytöstä, eivätkä ikihyviksi hämmenny siitä, että joku hihhuli nyt välillä saattaa väittää olevansa ”Jumala, Jeesus ja Perkele samassa kehossa”.

On hyvä valmistautua odottamattomaan, sillä tässä henkien kansoittamassa maailmassa koskaan ei tiedä, minkä vision valtaan voi naapurisi, insinöörismies, huomisaamuna pamahtaa, ja kouhata pelkkä vyö yllään vaatimaan sinua mukaan henkiseen seikkailuun kesken aamukahvin ryystämisen. 

Teksti: A. W. Yrjänä