UUSIMMAT

Neil Young & Crazy Horse: 2½ tuntia maanpäällisessä metelitaivaassa

07.08.2013 17:31 | Muropaketin toimitus

 

Yli 40 vuotta yhdessä soittaneet papat näyttivät kuinka virheiden avulla luodaan nerokasta musiikkia

 

Neil Young, yksi maailman hienoimmista artisteista. Neil Young & Crazy Horse, yksi maailman parhaista rokkibändeistä. Jotkut vihaavat Youngin inisevää laulua ja Crazy Horsen huojuvan epätäydellistä soittoa. Toiset taas rakastavat Youngin hauraalla äänellä laulamia koskettavia tarinoita ja Crazy Horsen järjetöntä metelöintiä. Minä rakastan.

 

Edellisestä Crazy Horsen Suomen keikasta olikin jo liian pitkä aika. Viimeksi bändi soitti täällä vuonna 2001 Hartwall Areenalla, jonka jälkeen Young soitti vuonna 2008 Electric Band-kokoonpanon kanssa samassa paikassa.

 

Helsingin Kaisaniemen kentälle saapuessa J. Karjalainen oli ehtinyt juuri aloittaa keikkansa. Vastassa oli järjetön ihmismuuri ja lavalle matkaa monta sataa metriä. Onneksi Helsinki Classic Festival-nimellä siunatussa tapahtumassa oli tullut käytyä aiemminkin. Alueen järjestelyt olivat samanlaiset kuin viime kesänä, eli ei muuta kuin luikkimaan hitaasti kohti lavaa ihmismassan läpi. Miksauskopin kohdalla tuli taas vastaan aita ja sen kiertämällä pääsi lähelle lavaa jossa ei ollut lainkaan tungosta. Taaempana seisseet ihmiset eivät tietenkään tajunneet moista mahdollisuutta. Paras paikka seurata keikkaa löytyi miksauskopin ja lavan puolivälistä. Karjalainen soitti muilta tämän kesän festareilta tutun settinsä. Tällä kertaa bändi oli vahvistettu puhallinsoittajilla. Reippaasti uuden levyn biisejä ja vanhoja hittejä sekoittanut setti oli tunnelmaltaan mukavan leppoisa.

 

 

Neil Young & Crazy Horse kipusi lavalle vain muutaman minuutin ilmoitetusta ajankohdasta myöhässä, ilman intromusiikkia tai muuta ylimääräistä. Young, basisti Billy Talbot ja kitaristi Frank ”Poncho” Sampedro asettuivat tuttuun tyyliin pieneen nippuun lähelle toisiaan Ralph Molinan rumpusetin eteen. Young hapuili Love and Only Loven riffiä ja kone lähti käyntiin. Homman nimi tuli taas heti selväksi. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia olivat lähes kokonaan mahtavia järjettömiä sooloja, vinkunaa, pörinää, ulinaa ja melua. Mökämaratonissa oli varmasti kestämistä kaikilla muilla kuin überfaneilla. Loputtomasta jamittelusta, feedbackista ja naurettavuuksiin asti venytetyistä biisienlopetuksista nauttivat saivat rahoilleen aivan taatusti vastinetta.

 

 

Ensimmäistä biisiä oli ehtinyt kulua vasta pari minuuttia kun kyyneleet valuivat pitkin poskia. Tässä oli kyse jostain elämää suuremmasta. Etukäteen pelotti saako bändi soittaa Kaisaniemessä musiikkinsa vaatimalla järjettömällä äänenvoimakkuudella. Lähelle lavaa möykkä tuli tarpeeksi lujaa, mutta ei lähellekään sellaisella volyymillä kuin esimerkiksi Ruisrockissa vuonna 1996. Nyt setin pystyi kuuntelemaan läpi ilman korvatulppia, vaikka seuraavana päivänä korvat vinkuivatkin. Taaemmas soitto oli kuulemma tullut aivan liian hiljaa. Kaisaniemen naurettavan alhaiset desibelirajoitukset ylittyivät silti aivan varmasti.

 

Rust Never Sleeps-klassikkolevyltä soitettiin seuraavaksi Powderfinger, jota seurasivat uusimman Psychedelic Pillin nimikkobiisi ja Walk Like a Giant, jonka lopetus meni jo pelkäksi drone-pörinäksi. Tässä vaihessa miehet olivat olleet lavalla jo melkein tunnin. Uuden Hole in the Sky-biisin ajaksi säröä ruuvattiin vähän pienemmälle ja sen jälkeen oli vuorossa Youngin lyhyt akustinen soolosetti. Tämä osuus näytti kelpaavan varsinkin paikalle saapuneille keski-ikäisille naisille. Jotkut valittelivat Heart of Goldin ja Blowin´ in the Wind-lainabiisin olevan liian kuluneita. Young on kuitenkin huumorimiehiä ja jotenkin tuntuu, että hän soitti kyseiset biisit vain pitääkseen satunnaiset fanit tyytyväisinä ja vittuillakseen yli-intohimoisille tosifaneille.

 

 

Uusi Singer Without a Song esitteli kaunista stemmalaulua ja Youngin pianonsoittoa ennen paluuta metelin pariin. Ramada Inn oli illan koskettavimpia slovareita ja Fuckin´ Upin aikana bändi intoutui improvisoituun yleisönhuudatukseen. Just a fuck up-hokema jatkui ja jatkui. Kitaristi Sampedro muuttui teinipojaksi heilutellessaan keskisormia yleisöä kohti. Koko bändi oli yhtä hymyä melkein koko keikan ajan. Yleensä Young on ollut kovin vakava, mutta nyt hänellä ei meinannut välillä pitää pokka. Youngin ikivanhan Buffalo Springfield-bändin klassikon Mr. Soulin alussa basisti Talbot soitti väärän äänen. Young oli toisella puolella lavaa, räkäisi kunnon klimpit ilmaan ja köpötteli mielipuolinen hymy naamallaan näyttämään basistille että mikä se oikea sointu olikaan. Miehet innostuivat soittamaan väärän äänen riffiin aina sen tullessa kohdalle, repeillen samalla täysin.

 

 

Setti loppui Hey Hey, My My (Into the Black) -biisiin johon Young repi vanhasta taistelutoveristaan, Old Blackiksi nimeämästään kitarasta sellaisia ääniä joita ei luulisi kitarasta lähtevän. Suoraan sieluun menevää säröä. Encorena vedettiin punkahtava versio Sedan Deliverysta. Niin hyvällä tuulella kuin maestro itse olikin, niin ainoat hänen suustaan kuullut välispiikit olivat ennen ja jälkeen encoreita tokaistut kaksi sanaa: ”Crazy Horse”. Tyylikästä. Esimerkiksi Cowgirl in the Sand, Cortez the Killer ja Like a Hurricane jäivät valitettavasti soittamatta, mutta kaikkea ei voi saada edes näin pitkällä keikalla.

 

Crazy Horsen kauneus on siinä, että se ei pelkää eikä aina edes osaa soittaa oikein. Molinan rumpukomppi huojuu sinne sun tänne ja kitarat ja basso tapailevat välillä mitä sattuu. Siitä syntyy bändin hienous. Rujo ja alkukantainen täysillä soitettu riivintä vie muusikot ja yleisön jonkinlaiseen transsiin. Vajavaisuudesta syntyy parhaimmillaan täydellistä taidetta. Pienen ikuisuuden yhdessä soittaneet miehet osaavat suunnilleen lukea toistensa ajatuksia. Lavalla ei ollut neljää eri ihmistä vaan yksi Crazy Horse. Tämä kiertue saattaa jäädä Crazy Horsen viimeiseksi, vaikka melkein seitsemänkymppisissä papoissa riitti virtaa enemmän kuin tarpeeksi.

 

 

Neil Young & Crazy Horse tarjosivat kahden ja puolen tunnin maanpäällisen metelitaivaan. Sinne särön ja feedbackin keskelle haluaisin minäkin mieluusti ikuisuudeksi maallisen vaellukseni päätyttyä.

 

Settilista:

 

Love and Only Love

Powderfinger

Psychedelic Pill

Walk Like a Giant

Hole in the Sky

Human Highway

Heart of Gold

Blowin´ in the Wind

Singer Without a Song

Ramada Inn

Cinnamon Girl

Fuckin´ Up

Mr. Soul

Hey Hey, My My (Into the Black)

 

encore:

 

Sedan Delivery

 

 

Teksti: Aki Lehti

Kuvat: Miika Kupiainen