Pop-kulttuurin välimuisti osa 8/12: K-18!!!

Dome.fi:n vuoden 2014 verkkoesseesarjassa vapaa toimittaja Hippo Taatila, 32, summaa lapsuus- ja nuoruusvuosiensa merkittävimmät elämykset pop-kulttuurin saralla. Kahdeksannessa esseesarjan osassa luodaan katsaus 1900-luvun viimeisten vuosien elokuvasensuuriin, joka teki splattertaiteesta tiskinalustavaraa.

Tämä on yksi väkivaltaviihteen suurimmista paradokseista:

Vaikka väkivaltaan yhteiskunnallisena ilmiönä suhtaudutaan torjuvasti, inhoten ja paheksuen, ei ole kuitenkaan millään tavoin poikkeuksellista, että keskiluokkaiset ja korkeakoulutetut ihmiset keskuslämmitteisissä omakotitaloissaan höyläävät ilomielin Mastercardinsa palkeenkielille nähdäkseen, kuinka hormoniruiskeilla turvotetut lihaskasat nuijivat toistensa kuonot poskille televisiossa tai läheisen suurkaupungin monitoimiareenalla.

Koko perheen sunnuntaiviihdettä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten audiovisuaalisen väkivaltaviihteen huipentumana voitiin pitää esimerkiksi Wrestlemaniaa, jonka huumori ei aina ollut edes tahatonta, tai aikansa moraalinvartijoiden hermoja koetellutta mätkintäpeli Mortal Kombatia, josta viritelty, nykyisin massiivisen camp-henkisenä pidetty kokopitkä elokuva tulkittiin Helsingin Sanomien arvostelussa rappion aikakauden huipentumaksi.

Jos Wrestlemania, Mortal Kombat, Schwarzenegger-elokuvat ja muu väkivallanpauke saikin parin vuosikymmenen takaiset sensorit kauhistelemaan maailman kulkua, tilanne on nykypäivänä täysin toinen. 2010-luvun lähestyessä puoltaväliään on estetisoitu verenvuodatus lähestynyt länsimaissa Japanin tasoa niin, että esimerkiksi nuorten supersankarielokuvissa hurme roiskuu kuin Balkanin vuorilla ja vuosikymmenen suosituin televisiosarja venyttää sovinnaisuuden rajoja viikosta toiseen vyöryttämällä rampoja, lapsia ja raskaana olevia naisia mestauslavalle.

Myös kauhuelokuvaosasto on muuttunut. Manaaja– ja The Omen -tyylinen hitaalla, painostavalla ja psykologisella, ”klassisella” kauhulla on edelleen jalansijansa, mutta tehostevelhojen efektikikkailun myötä katsojalle ei tule hetken hengähdystaukoa, vaan kummajaiset hönkivät elokuvien päähenkilöiden päälle jopa kirkkaassa päivänvalossa. Yhä suurempaa jalansijaa saa niin ikään gore-porno, jonka tyylipuhtaimpina edustajina voidaan pitää esimerkiksi Saw-elokuvasarjaa ja The Hostelia.

Jos Stanley Kubrickin Hohto traumatisoi kokonaisen nuorisosukupolven ilmestyessään vuonna 1980, nykypäivän natiaiset saattavat lusia koko kaksi- ja puolituntisen epookin läpi haukotellen sipsinnassutuksen ohessa ja haukotella, että milloin ne pelottavat osuudet oikein alkavat.

Tietokone- ja konsolipelit tuovat veriroiskeet näyttöpäätteiden ruuduille niin korkeilla resoluutioilla, että tarpeeksi univelkainen gamer saattaa hyvinkin flipata ja kuvitella olevansa USA:n merijalkaväen tarkka-ampuja Irakin Fallujassa, tai öljytty spartalaissoturi, joka rynnii Leonidaksen komennosta Xerxestä kohti.

Kun vielä kaiken lisäksi yhä hektisemmäksi käyvä reaaliaikainen viestintä tuottaa kiihtyvällä tahdilla lisää tietoa – ja epätietoa (www.rt.com) – maailman kriisipesäkkeistä Syyriasta Ukrainaan pelosta tutisevien uutisnarkomaanien nähtäville, emme ole kovinkaan kaukana tilanteesta, jossa ISIS-järjestö ristiinnaulitsee vääräuskoisia pay per view -periaatteella iPhonejen ruuduille Radio Free Europe / Radio Libertyn reaaliaikaisten Twitter-kommentaarien säestyksellä.

”Seuraavaksi luvassa kirjeenvaihtajamme suora reportaasi Guantanamo Bayn vesikidutushuoneesta!

Pitkin vuotta lukemanne verkkoesseesarjan punainen lanka on ollut nykyhetken ilmiöiden asettaminen parin vuosikymmenen perspektiiviin, eikä tämäkään teksti ole sarallaan poikkeus.

Jos vertailukohdaksi otetaan – kuten yleensä – 1990-luku, vielä silloin kansakuntamme moraalia vartioi suomalainen versio siitä, mitä Richard Nixon hippiliikkeen kultaisina vuosina luonnehti ”hiljaiseksi enemmistöksi”, eli ne keski-ikäiset, jotka olivat eläneet lapsuutensa jälleenrakennusvuosina, nuoren aikuisuutensa Kekkoslovakiassa ja lähestyneet keski-ikää Euroopan hyökyaallon puskiessa YYA-Suomen ylle.

On kaikin puolin ymmärrettävää, että omien vanhempiensa sotatarinoita kuunnellut polvi huolestui alati graafistuvasta televisio- ja videopeliviihteestä: kävisikö todella niin, että sotaa ja väkivaltaa näkemätön uusi polvi oppisi vailla ensi käden kokemusta ihannoimaan sotaa ja väkivaltaa?

Toisinaan hyväntahtoinen huolenkanto sai koomisiakin piirteitä. Juolahtaapa mieleeni kuulopuheet eräästä vuoden 1991 vanhempainillasta, jonka kuluessa suuret ikäluokat lietsoivat kauhua tarinoilla ”hakkaamispelistä, jossa lyödään naisia rautaputkella”, jota lapset ”pelaavat vanhemmiltaan salaa yömyöhään ja käyttäytyvät sitten koulussa aggressiivisesti.”

Final Fightin, Street Fighter 2:n ja muiden väkivalta- ja hikilöylyjen päivittely oli vain yksi oire muiden joukossa. Vanhempiemme sukupolvi näki Ilmestyskirjan hallavan hevosen ratsastamassa myös Jean-Claude Van Dammen ja Dolph Lundgrenin Universal Soldier -elokuvan muodossa.

Kieltämättä, 16-vuotiailta kielletty futuristinen räiskintäelokuva tulevaisuuden kyborgisotureista oli suurin piirtein rankinta kamaa, mitä 90-luvun alussa Suomessa saatettiin lain puitteissa nähdä. Syy tähän oli kahtalainen.

Ensiksikin vuonna 1965 säädetyn lain mukaan Suomessa ei sallittu esitettävän ”hyvien tapojen vastaisia”, ”epäsiveellisiä, raaistavia tai mielenterveyttä vahingoittavia” elokuvia tai elokuvia, joiden esittäminen saattoi ”vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin.”

Siispä pääministeri Stubb, miten selität tämän?

Lisäksi Suomessa nuijittiin vuonna 1987 läpi videosensuurilaki, joka kielsi kokonaan levittämästä alle 18-vuotiailta kiellettyjä elokuvia. Tämän lain seurauksena muutamat elokuvat, joita silmäätekevät pitivät arveluttavina, on saksittu likimain tuntemattomaan muotoon.

Erinomainen esimerkki on kung fu -mestari Bruce Leen Fist of Fury, jonka filmikelasta suomalaiset sensorit saksivat Fiskarseillaan pitkälti yli kuusi minuuttia mätkintämateriaalia. Yhteenottokohtaus alkoi niin, että Lee lähestyy huoneen toiselta puolelta häntä kohti käveleviä vihulaisia, ja yhden salamannopean leikkauksen jälkeen kätyrit jäivät makaamaan reporankoina maassa samalla, kun hiestä helmeilevä Lee tasoitti hengitystään.

Ulkovaltasuhteiden vaaliminen lausui painavan sanansa vuonna 1986, kun Lauri Mauritz Harjolan, tai paremminkin sanottuna Renny Harlinin, toimintaelokuva Jäätävä polte joutui suomalaisen sensuurikoneiston hampaisiin paitsi sen raaistavuuden, myös sen Neuvostoliiton vastaisen sisällön johdosta.

Tarina kertoo Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilään Vladimir Sobolevin uhkailleen Suomen ulkoministeriä myllykirjeellään ja uhkaillen kovilla seurauksilla, jos elokuva pääsisi kotimaassamme valkokankaalle. Elokuva kuitenkin hyllytettiin ja vaiettiin kuoliaaksi, eivätkä punatähtipanssarit koskaan kolistelleet Helsinkiin etsimään Markus Seliniä.

Ja Harlin sai kostonsa 15 vuotta myöhemmin.

Vallesmanni ja muut kohtuuden ystävät olivat sanelleet jo vuosikymmenten ajan, mikä oli oikein ja kohtuus. Aivan oma kysymyksensä oli, miten Suurena Cthulhuna maamme jokaiseen kolkkaan lonkeronsa ulottanut sensuurikoneisto pystyi haraamaan kansalaisten itsemääräämisoikeutta vastaan niin räikeästi – ja mitkä olivat ne yhteiskunnallisen tottelemattomuuden keinot, joilla kiellot saatiin kierrettyä?

Mitä aikuisviihteeseen tuli, ongelmia ei esiintynyt. 1970-luvulta alkaen vähitellen suurten kaupunkien kivijalkoihin rakentuneet pornoliikkeet joutuivat toisinaan ratsioiden kohteeksi, mutta samalla ne vakiinnuttivat asiakaskuntansa ja toivat parinkymmenen vuoden ajan leipää pöytään niille antikvariaatti-anteille, joiden valikoimasta Ratot ja Lollot katosivat välittömästi hyllylle ilmestyttyään.

Alan liikkeiden hyllyt hehkuivat muovikoteloittain konstailematonta, saksalaista VHS-materiaalia, kun taas kultivoituneemmat katsojat saattoivat virittäytyä lauantaisaunan jälkeiseen tunnelmaan vilkuilemalla keskioluen äärellä vaikkapa Emmanuelle 2:a tai Mikko Niskasen Käpyä selän alla.

Aikakautensa lapsia.

Suomessa kielletyt väkivalta- ja kauhuelokuvat olivat oma lukunsa. Taajamatorien viikonloppuriennoissa huhut levisivät, ja joku tunsi aina jonkun tyypin, jonka isoveli oli käynyt kesälomallaan Berliinissä ja tuonut sieltä mukanaan saksaksi dubatun Halloween 1:n.

Hurjien huhupuheiden velloessa ilmiselvää oli, että suomalaisilta kiellettyjen elokuvien mustalle listalle joutuneet pätkät saivat osakseen luonnehdintoja, jotka eivät välttämättä vastanneet todellisuutta sellaisena kuin se oli.

Paraatiesimerkki leikkikenttien legendaksi paisuneesta elokuvasta oli Peter ”En tiedä milloin lopettaa” Jacksonin indie-ajan taidonnäytöksiin kuulunut splatter-komedia Bad Taste, jonka 16-vuotias isoveli oli tilannut Espanjasta postimyynnistä ja jemmannut huoneensa ylähyllylle hevimetallivideoiden taakse, huonettaan tasaisin väliajoin siivoavan äidin katseelta piiloon.

Kun eräs viidennen luokan perjantai-iltapäivä koitti ja nuorukaiset pääsivät kirmaamaan viikonloppulaitumille tietäen, että vanhemmat olisivat vielä pari tuntia työmaallaan, oli otollinen hetki hakea keittiöjakkara, siepata mielikuvituksellisiin mittasuhteisiin paisunut splatter-spektaakkeli sen piilopaikasta ja napsaista kela pyörimään henkeä pidätellen.

Pekka Routalempeä mukaillen on “hyvin jännää” muistella rainan poikimia reaktioita. Koska kuulopuheiden mukaan Bad Taste oli isien ja äitien pikkupiltit ikiajoiksi traumatisoiva ja korruptoiva, kaikkien pyhien arvojen päälle verta ja suolenpätkiä lapioiva desekraatiospektaakkeli, joutuivat kymmenkesäiset elokuvankatsojat kerta toisensa jälkeen piipahtamaan sohvan takana tai keittiön puolella saadakseen silmiensä verkkokalvoille syöpyneet painajaiskuvat häipymään.

Kun kuulopuheet olivat nostattaneet ennakko-odotukset valtaisan suuriksi, Jacksonin ja hänen toveriensa leikkimielellä kuvaamaa veriorgiaa oli täysin mahdotonta käsitellä parodiana ja iloitteluna, jollaiseksi se tänä päivänä yleisesti ja täysin oikein tulkitaan. Sen sijaan pikkupojan muistilokeroihin painui vain vainolaisen kirveellä halkaistusta kallosta aivoja lusikoivan Jacksonin maaninen ilme.

Lisää epäilyttävää materiaalia.

Kerta kaikkiaan kammottavimmista kammottavimpien elokuvamuistojen kategoriaan palautuvat myös mm. Clive BarkerinHelvetilliset-tarinaan pohjautuva Hellraiser, jossa päähenkilö ostaa marokkolaisesta basaarista eräänlaisen Rubikin kuution, joka avaa helvetin portit hänen kotitalonsa ullakolle. Useamman jatko-osan poikinut sekametelisoppa toi valkokankaille erään nykyaikaisen kauhun ikonisimmista hahmoista, Pinhead-demonin.

Sittemmin Spider-Man-trilogialla maailmanmaineeseen kohonnut ohjaaja Sam Raimi puolestaan rääkkäsi kaveriporukkaansa viikkojen ajan Tennesseen perämetsissä, ja lopputuloksena oli niin ikään kulttimainetta osakseen kerännyt Evil Dead. Raimin käyntikorttia tätä nykyä silmäillessä katsoja saattaa naureskella aikansa elokuvan kotikutoisille efekteille, mutta metsämökin kellariluukun alta ystävilleen kuiskuttelevan, demonien riivaaman Cherylin narina puskee hien pintaan vielä tänä päivänä.

Hyi saateri.

Suomalaisen sensuurikoneiston kouriin pääsi myös kenties se kaikkein tunnetun tapaus, Tobe Hooperin maailmanmaineeseen nostanut indie-pätkä Teksasin Moottorisahamurhat.

Moottorisaha on luonteeltaan tyylipuhdas psykologinen kauhuelokuva, joka ei lätrännyt verikanistereilla tai herkutellut pätkimällä teurastamotuotteita palasiksi kirveellä kameran edessä, vaan sen sijaan tanssi pirunpolkkaa katsojan piilotajunnassa jättämällä suurimman osan hurmetöistä kuvaruudun ulkopuolelle ja kiduttamalla taiteenystäviä yhdellä elokuvahistorian häiriintyneimmistä ääniraidoista.

Jonkinlainen ontuvan logiikan merkkitapaus Teksasin Moottorisahamurhat oli myös. Kun Suomen vuoden 1987 elokuvasensuurilakia säädettiin, Moottorisahaan vedottiin ”erityisen raaistavana väkivaltaelokuvana”, olkoonkin, että maassamme juuri kukaan ei Jerker H. Erikssonia lukuun ottamatta ollut elokuvaa edes nähnyt.

(Tarina ei kerro, lähtikö Jerker itse katsomiskokemuksensa jälkeen kotitalonsa läheiseen puistikkoon pokasahan ja lihasuikalenaamarin kanssa pelottelemaan teinityttöjä. Jos niin ei käynyt, sääli.)

Jerker keskuspuistossa.

Sensoreille on toki annettava sen verran tunnustusta, ettei heidän elämäntyötään voi missään nimessä luonnehtia ainoastaan epätoivoiseksi omia vainoharhoja vastaan taistelemiseksi. Sensuurin jauhinkivien väliin jääneiden elokuvien joukkoon nimittäin päätyi kuin päätyikin kaikenlaista sairasta pashaa, jonka vilkuilu saa vielä tänäkin päivänä hissipojan nousemaan yläkerroksiin asti.

Näiden joukkoon kuuluu esimerkiksi aikansa The Blair Witch Project, italialaisen Ruggero Deodaton 1979 ohjaama eksploitaatioelokuva Cannibal Holocaust, jossa dokumenttiryhmä matkusti Amazonin sademetsään kannibaalien jäljille.

Vaikka elokuva oli olemukseltaan varsin puhdasoppinen satiiri, joka tölvi länsimaisten tiedotusvälineiden taipumusta mässäillä tragedialla sekä ylipäätään väkivaltaa vallankäytön välineenä, sen monenkirjavat mutilaatiokohtaukset pakottivat tekijäryhmää marssimaan oikeusistuimen eteen todistamaan, ettei kuvauksissa oikeasti tapettu ketään.

Normipäivä Favelassa.

Toisen italialaisen (mikä v***u niitä italialaisia oikein vaivaa?), Pier Paolo Pasolinin, ohjaama Sodoman 120 päivää hifisteli vähemmän veriroiskeilla, mutta markiisi De Saden pienoisromaaniin perustuva elokuva oli yhtä lailla sappinesteet poskionteloihin nostattava kokemus.

Salòn tasavaltaan Gardajärven rannalle toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuva episodielokuva esittelee katsojalleen presidentin, herttuan, tuomarin ja piispan jalon nelikon, joka tietää vääjäämättömän kuolemansa lähestyvän länsiliittoutuneiden marssiessa Italiaa kohti.

Vallasta humaltunut kvartetti käyttää ryhmää kidnapattuja teinipoikia ja –tyttöjä sadististen, seksuaalisten perversioidensa toteuttamiseen aina sodomiasta koprofagian kautta HC-luokan sadomasokismiin. Suomalaisittain mielenkiintoista on sekin, että Fingerporin Heimo Vesa vei tiettävästi vaimonsa muinoin treffeille katsomaan tiettyä italialaiselokuvaa, joka… no, niin.

Kauas on ajauduttu renessanssitaiteilijoiden ajoista.

Vuonna 2001 Suomi remontoi sensuurilakejaan Elokuvatarkastamon viimeisiäkin nurkkia myöten ja pitkiksi ajoiksi moraalinvartijoiden kaappien pimentoihin jämähtäneet K18-elokuvat ladottiin viimein FilmTownien ja Makuunien hyllyille ympäri maan.

Arkistojen avautuessa ja leikkaamattomien elokuvien päätyessä kotiteatterilevitykseen yksi jos toinenkin cinefiili saattoi vain äimistellä esimerkiksi The Crow’n ja RoboCopin kohdalla, minkä ihmeen vuoksi auktoriteetit olivat aikanaan riisuneet hyvinkin kesyjä väkivaltakohtauksia tarkastamon ongelmajäteastiaan.

Sensuurilakien höllentämisen jälkeen vastuu elokuvallisen sisällön prosessoimisesta siirtyi kuluttajalle. Lars von Trierin Antikristus, John Cameron Mitchellin Shortbus ja Joonas Neuvosen Reindeerspotting on esitetty katsojille pilttien nukkumaanmenoaikaan valtakunnallisilla televisiokanavilla.

Luonnollisestikin elokuvatarkastamo on varannut itsellään oikeuden evätä ”Kaikilta Kielletty”-kategoriaan kuuluvien elokuvien pääsyn markkinoille, mutta hyvästä syystä – on vaikea kuvitella niiiin liberaalia kulttuuria, että snuff-porno tai kidutus voisivat mennä yleisesti hyväksyttävästä ajanvietteestä.

Tietenkin, mitä ikärajojen asettamiseen tulee, lapsuksia sattuu aina. Esimerkiksi Poliisiopiston K15-leimaa on yhä edelleen vaikea käsittää siihen nähden, että puolihuolimattomat tissinvilautukset ja alapäävitsit ovat kuuluneet suomalaisen elokuvan kiintorepertuaariin Suomi-filmin kulta-ajoista Solar Films -aikakauteen asti. Hyvä kysymys on myös, miksi kaikin puolin kesy Peter Pan on kielletty alle seitsenvuotiailta, kun taas Pienen merenneidon ikäraja on K-3.

Mutta kuten historia vuosi toisensa jälkeen osoittaa, menneisyyden haamut palaavat kuiskimaan valtaapitävien korviin sadan prosentin varmuudella, oli kyse sitten suurvaltapolitiikasta, taiteesta tai keskustelussa yleisestä moraalista.

Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Savuton Suomi -hanke, jota hallinnoivan Suomen ASH:n toiminnanjohtaja Mervi Hara totesi taannoin Ilta-Sanomille, että esimerkiksi Muumipapan suussa tupruava piippu olisi varoitusmerkinnän arvoinen, jotta lapset eivät alkaisi ihannoida tupakinpolttoa.

Mutta miten siinä tapauksessa käy Speden?

Hippo Taatila on kirjoittanut aiemmin mm. Basso-lehden artikkelisarjaa ”Tinkimättömät ajattelijat” sekä suomentanut G.I. Gurdjieffin elämäkerran ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013). Hipon esikoisromaani Isipappablues ilmestyy lokakuussa 2014.

Pop-kulttuurin välimuisti -sarjan aikaisemmat osat:

Pop-kulttuurin välimuisti osa 1/12: Ihmemaa Ozin pimeä puoli

Pop-kulttuurin välimuisti osa 2/12: Leisure Suit Larry ja opas puberteettiaikaan ennen internetiä

Pop-kulttuurin välimuisti osa 3/12: Masters of the Universe – Muskelimiehet karvatrikoissa

Pop-kulttuurin välimuisti osa 4/12: The X-Filesin totuus on tuolla jossain

Pop-kulttuurin välimuisti osa 5/12: Arnold Schwarzeneggerin tähtihetket

Pop-kulttuurin välimuisti osa 6/12: Kun Music TV oli vielä musiikki-TV

Pop-kulttuurin välimuisti osa 7/2014: Kun Mutanttininjakilpikonnat saapuivat Suomeen