Uusimmat

Qstockissa todistettiin bändin ja yleisön yhteyttä

13.08.2015 14:32 Muropaketin toimitus

Kun viulut ja muut kielisoittimet ovat vaienneet, voi festarien jälkeinen eheytyminen alkaa.  Käsiohjelmamössöä löytyy pestyjen housujen taskuista vielä pitkään, mutta moraali ja pankkitili palautuvat sentään hitaasti ennalleen. Festareihin kuuluva loputon vaellus hiekkakentällä koettelee fyysisesti jalkojen ja tennareiden suorituskykyä, mutta samalla tapahtuu myös henkinen patikka. Juhlija voi löytää itsensä sieltä, mihin on tietämättään ikävöinyt koko pitkän talven.

Oman kotikaupungin festareilla on aina kotikenttäetu. Siinä missä festarimatkat toisaalle ovat seikkailu vailla turvaverkkoja, on oman kylän festarointi täynnä lämpöä ja vähän nostalgiaakin. Qstock onnistui jälleen tänä vuonna keräämään maailman tähtien joukkoon myös hyvän kattauksen paikallisia bändejä, jotka ovat tulossa tai menossa urallaan eri vaiheissa.

Satellite Stories nousi hiekkarannalla seisovalle lavalle aurinkoisissa merkeissä. Oulun virkeähkön indie rock -skenen vahvimmalle edustajalle kuuluu pelkkää hyvää. Ovet maailmalle alkavat raottua, mutta kotipuolessakin soitto kulkee. Yleisön kimakka kannustus kertoi sukupuolijakauman olevan kallellaan ei-miesten suuntaan, mutta kyllä soitanta teki vaikutuksen vanhempaankin herra turilaaseen. Kepeä, vaivaton ja nokkela musiikki uppoaa kesään kuin Mars-patukka sokeririippuvaisen naamaan.

Satellite Stories

Kun muutama bändi on takana, joutuu festarivieras väistämättä tarkastelemaan järjestäjien onnistumista perusasioiden toteuttamisessa. Esimerkiksi jokaisen vessaharrastajan pinna on koetuksella, ellei päällimmäisille asioille ole hoidettu riittävää määrää fasiliteetteja ja yksityisyyttä. Samaan perusasioiden luetteloon kuuluu myös vesihuolto. Qstockissa eivät juomat lopu, varsinkin jos taskulämmin ja huuberi kelpaavat. Jonottamiselta ei voi välttyä missään massatapahtumassa, mutta Qstockissa jonot tuntuvat vetävän vuosi vuodelta paremmin. Hymypoikapatsas olisi paikallaan, jos niitä järjestelyjen osalta jaettaisiin.

Yksi perjantain pilareita oli kansansuosiota nauttiva naama, jota ei pääse karkuun missään. Elastinen on nostalgiaa kaikille niille, jotka muistavat millaisiin levyihin aikanaan laitettiin ”TV:stä tuttu!”-tarra. Sehän löytyi levyistä, joiden musiikillisen arvon edelle meni se, että bändi oli ollut telkkarissa. Elastinen on samaa mauttomaksi purtua sohvan pohjasta löytynyttä purkkaa, mitä suuryhtiöt ovat ammoisista ajoista asti työntäneet musiikkikorvattomien ammottaviin aukkoihin.  Hänellä ei ole sanomaa, ei biisejä, ei tyyliä ja kaikki se feikattu hyväntuulisuus on syövyttänyt pois myös katu-uskottavuuden. Ihan kuten edeltäjiensäkin kohdalla, vuosien päästä fanit kysyvät itseltään: ”miten ihmeessä tätä on voinut kuunnella?”.

Jos kerran valtakunnan vävypoikaehdokas numero yksi on nostalgiaa musiikkibisneksen huonosta puolesta, mikä on nostalgiaa ”oikealla” tavalla? Qstockissa esiintyi kaksi häpeilemättä nostalgia-aallolla surffaavaa bändiä. Molemmilla on takana vuosien hiljaisuus ja paluu lavoille viime talvena. Kumpainenkin lähestyy paluuta kuitenkin vähän eri tavalla.

Musta Paraati

Musta Paraati alkoi venytellä kuolonkankeutta jäsenistään, kun Herra Ylppö astui mustiin maihareihin, jotka piti laulun osalta täyttää. Bändin historiaa ja reunionia on puitu, kirnuttu ja vatkattu medioissa väsymiseen asti ja olennainen on tahtonut hukkua. Musiikki on Mustan Paraatin isompi vahvuus kuin nostalgiahermon kutittelu. Vanhat biisit soivat raskaasti, bändi tuntuu olevan erittäin vahvasti elossa ja näyttöhaluja tuntuu löytyvän.

Päinvastoin kuin toinen festarin nostalgiapommi, Juliet Jonesin Sydän, Musta paraati on työstänyt myös uutta materiaalia. Bändin saundi, tunnelma ja raskaus ovat tallella myös uudessa materiaalissa. Mustan Paraatin voi käydä katsomassa syksyn keikoilla, ja syytä olisi.

Radiopuhelimet

Tuttuja kuvioita festivaaliviikonlopussa oli Radiopuhelimien perinteinen perjantai-illan lopetus. Vuosikymmenien tekeminen ei näy taakkana tekemisessä. Vaikka vanhoja biisejä soitetaan, tulee myös uutta materiaalia kivasti. Puhelimien hämmästyttävin puoli onkin juuri iän ja vetreyden suhde. Keikan aikana ei voi olla ihan varma, että millä vuosikymmenellä nyt mennään.

 

Lähtöruutuna Oulua pitävä Juliet Jonesin sydän nousi viidentoista vuoden keikkatauon jälkeen kotiyleisön eteen. Vaikka lauantain alkupään keikat kärsivät usein pienestä yleisökadosta, ei sitä ollut havaittavissa JJS:n esiintyessä. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet telttaan, mutta hyvin rokki raikasi myös ulkopuolella.

Tutut kappaleet kuten Jänis ja Rakkauslaulu soivat vahvasti ja tempaisivat yleisön mukaansa kuin mollamaijan. Lavan edessä tanssijalat tömisivät kentän kamaraan ja yhteislaulut olisivat kelvanneet live-levylle. Festarien huippukohta oli Parkinsonin taudin kanssa kamppailevan Eero Hyypän lavalletulo.

Eero kantaa vastuuta monien JJS-hittien synnystä ja on yksi perustajajäsenistä. Pyörätuolista käsin tulkittu Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin oli niin raaka ja väkevä, että kovemmallakin karjulla meni suu viiruun ja roskaa silmään. Harvoin saa keikoilla todistaa bändin ja yleisön välillä sellaista yhteyttä, jossa vuosikymmenien muistot tiivistyvät muutamaan minuuttiin yhteislaulua ja elämän iloa.

Ville Valo pääsi yllättämään fanit ja median esiintymällä sooloilun sijaan koko bändillä. Uusi rumpali tuotiin esiin ja hype oli hyvästä. Jos HIM ei olisi tehnyt yhtään keikkaa 2014 ja ei olisi ollut aloittamassa uutta kiertuetta heinäkuussa, olisi yllätys ollut hiukan isompi.

Hyvistä menoista jää aina viivan alle jotain tuttua ja jotain uutta. Parhautta on tavata pitkästä aikaa vanhoja ystäviä hyvän musiikin merkeissä. Kenelläkään ei ole kiire minnekään ja tuttuja bändejä on enemmän kuin ehtii katsoa. Lopuksi pääsee nukkumaan omaan vuoteeseen, johon ei telttakylän melu yllä. Tätä kaikkea pystyy tarjoamaan vain kotikaupungin festarit, joilta pois jääminen merkitään pieneen mustaan vihkoon, jonka kannessa lukee ”elämäni perusvirheet”.

Teksti ja kuvat: Heikki Mustonen

 

Lisätietoja: http://www.qstock.fi/