Ruisrock 2015 tarjosi tämän hetken suurimpia ulkomaalaisia pop-staroja ja kotimaista nostalgiaa

Kuvagalleria ja överimassiivinen festariraportti Suomen Turusta.

46. kertaa järjestetty Ruisrock ylitti viime vuoden Ruissalon kansanpuiston yleisöennätyksensä. Festivaalilla juhli viikonlopun aikana yhteensä 95 000 kävijää. Ruisrockin sunnuntaille saapui 25 000 vierasta. Perjantai ja lauantai olivat loppuunmyytyjä 35 000 yleisöillään. Edellinen ennätys oli viime vuodelta, jolloin Ruissaloon saapui 93 000 kävijää. 

Dome.fi lähetti Ruisrockiin jo perinteiseen tyyliin kauhukaksikko Mira Tulilahden ja Aki Lehden avautumaan näkemästään ja kuulemastaan. Mahtavat valokuvat räpsi jälleen Mikaela Mäkinen. Fotoja löytyy lisää jutun alapuolella olevasta galleriasta.

Paljon hyviä ja muutama keskinkertainen ja pari aivan kamalaa keikkaa tuli todistettua, mutta joka paikkaan ei ehtinyt millään, sillä sen verran laajan kattauksen Ruisrock tarjoili. Perjantaina muista työkiireistä johtuen väliin jäivät Mokoman, Mastodonin ja Echobrainin keikat, joista vain viimeinen jäi harmittamaan.

Mira: Onhan tuo Mokoma tullut nähtyä liiankin monta kertaa. Ainahan ne hyvin vetävät, niin varmaan nytkin.

Aki: Mastodon on parhaimmillaan upea orkesteri, mutta jokainen todistamani festarikeikka niiltä on ollut ihan onneton. Aina teknisiä ongelmia ja soundit ihan paskat. Ei harmita että jäi väliin. Echobrainin olisin kyllä tsekannut mieluusti.

Juoksemme vesibussista pienelle Lounalavalle. Tai yritämme juosta. Tippa-T soittaa samaan aikaan Miniranta-lavalla, joka on siirretty kaljakarsinasta koko alueen pahimman pullonkaulan viereen. Siitä ei ole mitään mahdollisuutta tunkea ihmismassan läpi, eli ainoa mahdollisuus on kiertää koko alue bäkkärin kautta. Marina and the Diamonds aloittaa keikkansa juuri sillä hetkellä kun pääsemme vihdoin perille. 

Marina and the Diamonds eli Marina Diamandis on aiemmin soittanut Suomessa Helsingin Tavastialla ja Flow-festivaalilla. Walesilais-kreikkalaisella laulajattarella on karismaa vaikka kuinka ja bändi soittaa hienosti yhteen.

Mira: Ihana ihonmyötäinen catsuit!

Aki: Heti alkuun Bubblegum Bitch -biisi ja jengi on ihan pähkinöinä. Marinan elektropop ja -rock ei ole ihan sitä suoraviivaisinta radiomateriaalia, ei ainakaan kahdella ensimmäisellä levyllä, joiden biisejä tuli mukavan paljon. Uusi Front-levy on vähän lähempänä peruspoppia, mutta sen nimikkobiisi uppoaa myös yleisöön. Mukavaa nähdä laulajatar esiintymässä vähän pienemmällä lavalla. Suunta on vain ylöspäin ja muusikon seuraava Suomen keikka on taatusti suuremmissa puitteissa.

Mira: Ainakin slovareista olisi voinut jättää nauhalta tulleet tuplatut laulut pois. Marina lauloi niin hyvin, ettei vahvistusvokaaleita olisi tarvittu lainkaan.

Seuraavaksi kohti Niittylavaksi tituleerattua päälavaa ja maailman parasta Public Enemyä. Pari vuotta sitten Flow’ssa yli viisikymppiset räp-legendat näyttivät nuoremmille miten homma kuuluu hoitaa. Paikalla on paljon porukkaa, mutta tilaa temmeltää löytyy vaikka kuinka, kunhan vain kiertää miksauskopin kohdalla seisovan paineaidan. Sieltä löytyy myös innoissaan keikkaa odottava Mokoman laulaja Marko Annala ihan uuden näköinen Public Enemy -lippis päässään. 

Marko: Ostin tämän suoraan bäkkärillä hengaavalta bändiltä, sillä räppärit eivät ilmeisesti ole ehtineet kiikuttaa paitoja ja muuta tavaraa myyntiin merkkarikojulle.

Aki: No höh, haluan samanlaisen!

Hattukateus unohtuu saman tien kun keikka alkaa. Lavalla on aivan järjetön määrä hip hop -karismaa: Chuck D:tä ja Flavor Flav’ta tukevat livebändi, DJ Lord, sotilasvaatteisiin pukeutuneet taustahemmot ja miesten posse, tehtävänään vain hengata ja välillä huudattaa yleisöä.

Mira: Flavor Flav’n yritys villitä kansaa parin biisin jälkeen ei oikein onnistunut. Herra kun luuli olevansa Helsingissä.

Aki: Se voidaan noilla kilometreilä antaa anteeksi, varsinkin kun hän tajusi virheensä ja pahoitteli sitä syvästi.

Chuck D:n kantaa ottavat riimit voisivat olla välillä turhankin raskasta paatosta, mutta narrin rooliaan jo 30 vuotta esittänyt Flavor Flav keventää tunnelmaa olemalla oikeasti hauska viihdyttäjä.
Oman nimen huudattaminen ja itsekehu kuuluu tietysti hip hopiin, mutta Flavor Flav tekee kaiken pilke silmäkulmassa, nauraen samalla itselleen.

Mira: Yeah Boiiii! Hauskaahan tuo oli, mutta ehkä näin lyhyellä festarikeikalla Flavor Flav olisi voinut olla soittamatta parissa biisissä bassoa ja lopussa rumpuja ja antaa orkesterin ammattilaisten hoitaa hommansa. J.K. Simmonsin Whiplash-leffassa esittämä musiikinopettaja olisi huutanut naama punaisena: ”Not quite my tempo!” ja heitellyt esineitä räppäriä kohti.

Aki: Bändi groovaa ihan penteleesti. Jotkut eivät välitä perinteisillä instrumenteilla soitetuista räp-keikoista, mutta ei meno olisi noin hurjaksi yltynyt pelkän dj:n avustuksella. Bring The Noise, 911 is a Joke, Don’t Believe The Hype, Fight The Power, Welcome to the Terrordome, AC/DC-riffillä varustettu Black is Back ja tulossa olevalta Man Plans God Laughs -levyltä maistiainen. Ei valittamista!

Ellie Gouldingin tie jättilavoille on tapahtunut nopeasti, eihän siitä ole kuin pari vuotta kun hän esiintyi Tavastialla. Nyt laulajatar on Ruisrockin perjantain pääesiintyjä Niittylavalla. Se onkin hänelle oikea paikka, sillä naisen tuotannosta löytyy jo melkoinen määrä jättihittejä.

Mira: Huh-huh miten hurja hittiputki. Outside, Lights, Figure 8, Burn, Anything Could Happen ja I Need Your Love ja uusi Love Me Like You Do.

Aki: Ruissalon nuori yleisö oli aivan liekeissä ja he hoilasivat täysillä mukana suunnilleen jokaisen biisin. Gouldingia jaksetaan kehua siitä, että hän on samaan aikaan stara ja ihan tavallisen ujo ihminen. Itse en ymmärrä naapurintyttö-imagoa, enkä naisen musiikin luokittelua indie-tanssimusaksi tai miksi muuksikaan alternativeksi. Ihan perinteistä poppiahan tuo on ja sitä pitäisi esittää vain tähden elkein. Harvinaisen tylsä veto.

Lauantaina ainakin nähtiin kunnon starailua. Anssi Kela paljasti backstagen tapahtumia julkaisemalla Facebook-sivullaan yhteiskuvan, jossa hän poseerasi Pharrell Williamsin henkilökohtaisen wc:n kanssa. 

Aki: Sama huussi oli kuulemma perjantaina Ellie Gouldingin käytössä. Pitiköhän Williamsia varten vaihtaa pyttyyn uusi kansi?

Mira: Rap-artisti Pharrell Williams on supertähti. Vain supertähti voi vetää saman biisin kahdesti vaikuttamatta hölmöltä.

Aki: Williams esittelee reilussa tunnissa kaiken mitä hänellä on tarjota. Omia biisejä ja hänen muille väsäämiään hittejä tulee kuin liukuhihnalta. Valitettavasti monet niistä vedetään lyhennettyinä versioina.

Mira: Williamsilla on lavalla selvästi hauskaa, vaikka hänen biisinsä eivät huumoria sisälläkään. Hauskuutuksen hoitaakin The Baes, neljästä tanssijasta koostuva porukka. He hilluvat ympäriinsä, tärkeimmän liikkuvan ruuminosan ollessa tietysti pakarat. Pyllyä veivataan oikein urakalla, mutta itseironisesti.

Aki: Williams laulaa todella taitavasti. Harmi vain, että hänen vokaalinsa on miksattu vähän turhan alas. Taustalaulajat jyräävät välillä tähden alleen. 

Loppuhuipennus on megalomaaninen. Sen aikana kuullaan Daft Punkille sävelletty Lose Yourself To Dance, Gwen Stefanin Hollaback Girl ja Snoop Doggin Drop It Like It’s Hot– ja Beautiful -biisit. Niiden jälkeen vielä Blurred Lines, Get Lucky, Happy ja Freedom. 

Aki: Aivan mahtavaa menoa! Nuorisolaiset, jotka pääsivät lavalle tanssimaan ja läpsimään käsiä yhteen Williamsin kanssa Happy-biisin aikana muistavat tapahtuman aivan taatusti lopun elämäänsä. Williams voi olla supertähti, mutta pissi ei ole tainnut nousta herran päähän. Hän vaikuttaa mukavalta hepulta.

Rantalavalla seuraavaksi soittava ruotsalainen Veronica Maggio on hankalassa paikassa. Pharrell Williamsin viihdyttävän spektaakkelin jälkeen on vaikea saada ihmisiä innostumaan. 

Mira: Maggion yleisö vaikuttaa olevan muutaman vuoden Williamsin perusfaneja vanhempia. Varmasti seassa on paljonkin sakkia, jotka diggaavat molemmista artisteista. Yleisölle esitys näyttää kelpaavan, mutta naisen koko ajan toistuvat maneerit alkavat ärsyttää äkkiä. Montakohan kertaa hän hivutti kättään hitaasti kylkeään pitkin ylös keikan aikana?

Aki: Sekosin laskuissa. Maggion suurin synti on se, että liveversioina hänen biisinsä muistuttavat aivan liikaa toisiaan. Keikka kuulosti siltä kuin hän olisi veivannut tunnin verran yhtä ja samaa kappaletta. 

Illan pimetessä on aika alkaa hipiksi kautta aikain parhaan suomalaisen psykedelia-proge-acid-rockin tahtiin. Telttalavalla esitetään edesmenneen Pete Wallin muistoa kunnioittava Kingston Wall Freakout! -show, näiden festareiden koskettavin konsertti. Mukana ovat tietysti elossa olevat Kingston Wall -muusikot, Sami ”Kuoppis” Kuoppamäki rummuissa ja Jukka Jylli bassossa. Heidän lisäkseen bändissä soittavat Timo Kämäräinen, Samu Leminen, Linde Lindström, Pole Korjus, DJ:t Bunuel ja Yuhis. Lavalla juoksee vierailijoita vaikka kuinka paljon aina Sakari Kukosta Waltarin Kärtsy Hatakkaan ja von Hertzen Brothersien Mikkoon ja Kieen.

Mira: Ilmassa on rakkautta, kauneutta ja kaipuuta. Tätä lähemmäs alkuperäisen Kingston Wallin keikkaa tuskin voi päästä. Vaikka lavalla on runsaasti porukkaa, niin esitys pysyy kasassa ja muusikot soittavat aivan älyttömän hyvin. Erityisesti HIMin kitaristi Lindeä on mukavaa kuulla soittamassa pääbändinsä kappaleita huomattavasti vaikeampaa materiaalia. 

Aki: Keikan komeimmasta osuudesta vastaa Mikko von Hertzen, jonka lauluääni on kuin luotu Kingston Wallin biisejä varten. Shine on Men lopussa von Hertzen yllyttää yleisön laulamaan ja sehän laulaa. Paikalla olevat selvästi tietävät mitä ovat tulleet katsomaan. Kyyneleet valuvat silmistäni niin reippaasti, että parta kastuu. En todellakaan ole ainoa joka itkee. Myöhemmin vaihdan kuulumiset von Hertzenin kanssa ja hän kertoo eturivin olleen täynnä vollottavia keski-ikäisiä ukkoja. Nostalgian voi hoitaa näköjään myös helvetin tyylikkäästi.

Mira: Mikon jälkeen lavalle astelee Elli Haloo laulamaan  Donna Summerin I Feel Love -biisiä ja minun on pakko astella teltan ulkopuolelle tupakalle. En vain voi sietää hänen lauluääntään. Naisen rääkyminen saa jopa superkokoonpanon kuulostamaan Haloo Helsingiltä. Omituinen valinta vierailijaksi, mutta muuten keikka on upea, ihon kananlihalle saava pläjäys.

Sunnuntai ei ole loppuunmyyty ja tunnelma muistuttaa vähän vanhaa Ruisrockia. Ihmiset eivät istu vilttien päällä siemaillen omia alkoholijuomiaan kuten vielä joskus 1990-luvun puolella, mutta fiilis on mukavan rento kahteen edelliseen päivään verrattuna.

Telttalavalla esiintyy Suomen ainoa oikea pop-tähti, eli mies nimeltään Antti Tuisku. Hänen uusin levynsä ja kesän aiemmat keikat on kehuttu maasta taivaisiin. Teltta on tupaten täynnä ja ulkopuolellakin seisoo mieletön määrä jengiä. 

Mira: Aivan älytöntä miten hyvä, itsevarma ja karismaattinen esiintyjä Tuiskusta on kuoriutunut. Turhat tanssikoreografiat on unohdettu ja mies on lavalla täysin rentona. Hän laulaa paljon paremmin kuin ennen, vitsailee biisien välissä, koskettelee itseään eroottisesti ja innostuu useaan otteeseen tekemään panoliikkeitä lavaa vasten.

Aki: Uuden levyn hienojen biisien lisäksi vanhat hitit on sovitettu täysin uusiksi. En jaksa kuunnella Tuiskun vanhoja biisejä levyltä, mutta tällaisina versioina kappaleet toimivat. Tuiskun lisäksi myös bändi on aivan liekeissä, ja yleisö totaalisen joukkopsykoosin vallassa. Kaikilla on hymy korvissa ja jos joku on tullut paikalla epäillen koko Tuisku-hypeä, niin luulenpa tämän vedon käännyttäneen faniksi kenet tahansa. Menkää katsomaan miehen show mahdollisimman pian!

Teltassa seuraavaksi soittava Of Monster and Men on totaalinen pettymys. Islantilaisbändin levyillä kuuluu folkia ja kamaripoppia, mutta jättimäisessä teltassa niistä ei ole tietoakaan.

Aki: Äääh, ei tämä toimi isolla lavalla lainkaan. Levyiltä löytyy nyansseja ja perinteisestä poikkeavia sovituksia, mutta lujaa tuutattuna laulut ovat aivan tavallisen puuduttavaa poppia. Hetkittäin hissutellaan akustisesti ja soundi on se mitä odotin, kunnes taas lähdetään seuraavaan nostatukseen.

A$AP Rocky on monelle se esiintyjä, jonka takia Ruissaloon on ylipäätään tultu vielä sunnuntainakin. Räppäri teknikoineen mokaa esityksensä täysin ja monet fanit ovat syystäkin raivoissaan, sillä keikka alkaa 50 minuuttia myöhässä ja kestää vain säälittävät puoli tuntia.

Aki: Teknikot kasaavat lavalle tuodun ledinäytön palikat väärässä järjestyksessä ja A$AP ei tule lavalle asap, jos hänen hieno screeninsä ei toimi. Kun keikka vihdoin alkaa, niin auringonvalossa ruudusta ei ole mitään iloa. Vekotin hyytyy ensimmäisen biisin jälkeen, mutta kumma kyllä keikka jatkuu. 

Mira: Räppärin käsitys pahoittelusta on kertoa faneille kaiken olevan päin vittua mikkisoundeja myöten. Jos maksaneet fanit saavat kuuden biisin nysäkeikan oikeasti vain sen takia, että yksi screeni ei toimi, niin olisiko aika vaihtaa lavateknikoita? Ehkä duunarit olivat saman päihteen vaikutuksen alaisena kuin A$AP ja muut lavalla heiluneet pälpättäjät. Äijät haisivat pilvelle valokuvauspittiin asti ja joka ukon silmät seisoivat päässä. Yksi tämän hetken kuumimmista räpstaroista onkin näköjään täysi spede. 

A$AP haistakoon paskan ja ottakoon mallia vaikka Rantalavalla toiseksi viimeisen comeback-keikkansa soittavista Don Huonoista. Ysärisuosikki näyttää mallia miten ammattilaiset hoitavat homman kotiin. Keväällä soitetuilla keikoilla lavalla oli aivan eri orkesteri kuin aktiivivuosina. Aiemmin kaikki oli bändille niin perhanan vakavaa ja pienetkin virheet saattoivat aiheuttaa soittimien paiskomista. Nyt lavoilla on nähty yhtä hymyä oleva orkesteri, joka kuitenkin soittaa ja laulaa aivan yhtä virtuoosimaisesti kuin ennenkin.

Aki: Ei olisi pitänyt sanoa bändin vetävän keikkoja nykyjään hangonkekseinä. Laulaja Kalle Aholan mikrofoni pykii ensimmäisenä soitetun Sydänpuu-biisin aikana ja sehän saa jalkapalloa harrastavalta Aholalta kunnolla monoa kirosanojen saattelemana. Tekniset ongelmat saadaan kuitenkin pian korjattua ja Donkkarit tarjoavat toimivan, festariolosuhteisiin tarkoitetun setin.

Mira: Paljon kaikkien tuntemia hittejä hyvillä soundeilla, eli nappisuoritus festarivedoksi. Neliääniset stemmalaulut erottuvat hyvin, ja mukana on muutama yllätyskin. Akustinen Hannu ja Kerttu esittelee bändin laulutaitoja ja suoraan Riidankylväjä-hitin jälkeen soitetaan Verta, pornoa & propagandaa -biisi tähän päivään päivitettynä versiona lavalla vierailevan Palefacen avustuksella. Vuoden 1997 jälkeen Donkkarit eivät ole tainneet soittaa yhtään keikkaa, jolla ei olisi kuultu Hyvää yötä ja huomenta -renkutusta, mutta suuri yleisö diggaa biisistä, niin toimiihan tuo setin viimeisenä vetona.

Aki: Olen seonnut ja myös seonnut laskuissa. Tämä on joko 39. tai 41. näkemäni Don Huonot -keikka ja yksi parhaista mitä olen bändiltä festariolosuhteissa nähnyt.

Kiitos Ruisrock, kiitos Turku ja kiitos te lukijat, jotka jaksoitte kahlata tekstin läpi!

Teksti: Aki Lehti & Mira Tulilahti
Kuvat: Mikaela Mäkinen / Miksou