UUSIMMAT

The National: Kodeiinitokkuraa, ongelmakäyttäjiä, kuumetta ja kaljaa pillillä

04.11.2013 21:54 | Muropaketin toimitus

Pää sekaisin maailman parhaan bändin keikalla.

Vettä sataa päin naamaa ja tuulee. Ruumiinlämpö on nautitusta ibuprofeenista huolimatta reippaasti normaalilämpöä korkeampi. Kurkkuun sattuu ja henki ei kulje. Täydellinen skenaario nauttia The Nationalin fiksusta melankoliasta? Jos ollaan ihan rehellisiä, niin yhden lempiorkesterini keikka ei voisi tällä hetkellä vähempää kiinnostaa. Mielummin jäisin kotiin sairastamaan.

”Oh, don´t tell anyone I´m here. I got Tylenol and beer”, laulaa Matt Berninger viime keväänä ilmestyneen Trouble Will Find Me:n This is the Last Time -biisissä.

Minulla ei ole Tylenolia, eikä edes kaljaa.

Tylenolia ei myydä Suomessa, olutta en juo. Professorin yskänlääkettä saa kuitenkin apteekista ilman reseptiä. Siinä on onneksi kodeiinia

Vedän lakritsinmakuista litkua suoraan pullonsuusta ratikkapysäkillä keskellä pimeintä Suomen syksyä. Tarina voisi olla suoraan jostain The Nationalin biisistä.

Muutamaa huikkaa enempää en uskalla ottaa. Tököttiin on lisätty niin paljon makeutusainetta, ettei siitä vain vahingossakaan saa päätään sekaisin. 

Tai saa, jos vetää väkisin koko pullon. Ja myös mahansa niin sekaisin, että loppuilta menee veskissä istuen. Berningerin laulujen hahmoille tapahtuu vaikka mitä, mutta housuun en muista yhdenkään paskoneen. Yritän muuttaa köpön fiilikseni positiiviseksi National-melankoliaksi.

Ei onnistu, ainakaan vielä.

The National on tullut nähtyä monta kertaa ennenkin – Ruisrockissa, Ankkarockissa, Kulttuuritalolla. Facebookissa alkoi välitön itku, kun jäähallin keikasta ilmoitettiin keväällä: ”Liian iso paikka Nationalille.” ”Siellä on aina paskat soundit.”

Ruikutiruikuti.

Nyt tekisi mieli kuitenkin liittyä kitisijöiden joukkoon. Mitähän tästä tulee? Indiebändiksi The National on nykyään perhanan suosittu, mutta halli ei ole kuitenkaan läheskään täynnä. Kolkolta näyttää.

Särky-, ja yskänlääkkeen yhdistelmä ei tunnu toimivan. Aloitusajaksi on ilmoitettu 20.15. Kello on juuri sen verran. Aloittakaa nyt saatana edes ajoissa. Istun jäähallin vaihtoaitiossa ja murjotan. Monet treenaavat vuosikausia päästäkseen tänne. Helpompikin reitti on. Kuuntelet vain vuosikausia populaarimusiikkia ja kirjoitat siitä. Nuuskan ja nyyhkylaulujen ongelmakäyttäjien yhteinen aitio.

Lääkkeet alkavat onneksi auttaa. 

Enemmän auttaa paikalle saapunut toinen todellinen musiikin ongelmakäyttäjä Jean Ramsay. Rumban hommissa tällä kertaa oleva musiikkikirjoittaja on käynyt aikaisemmin päivällä hammaslääkärissä, ja juonut sen jälkeen oluen pillillä ravintola Karhu Ministerissä. Siellä ei kuulemma katsota pitkään vaikka kalja valuukin pitkin puudutettua naamaa. Tarina voisi olla suoraan jostain The Nationalin biisistä.

Unohdan kysyä onko miestä rääkätty räkälän vieressä sijaitsevassa Helsingin Hammas Terveys Päivystyksessä.

Ravintola Karhu Ministeri.

Helsingin Hammas Terveys Päivystys.

Taka-Töölö, tuo yhdyssanojen ihmemaa.

Alkaa naurattaa.

Keikka alkaa vain muutaman minuutin myöhässä uuden levyn avauskappaleella I Shoud Live in Saltilla, joka kuulostaa hyvältä. Itse asiassa helvetin hyvältä.

Ramsay huitoo jotain jo huutaa korvaani. En saa mitään selvää ja revin korvatulpat korvistani. Mies toteaa soundin olevan loistava. Niin se onkin, jäähallisoundiksi täydellinen. Kaikki erottuu. Dessnerin veljesten maalailevat kitarakuviot, keikkakokoonpanoon kuuluvat puhallinsoittimet, Scott Devendorfin bassot ja veljensä Bryanin tyylikkäästi sinne sun tänne ja periaatteessa teknisesti päin helvettiä kolisevat kompit. Miksiköhän pillipiiparit on nostettu rumpalia ylempänä olevalle korokkeelle? Ehkä Bryan Devendorfin täytyy olla piilossa pystyäkseen soittamaan näin taitavasti ”väärin” ja pitämään koko paketin kasassa.

Korvatulpat pysyvät taskussa melkein koko loppukeikan ajan. Täydelliset soundit jäähallissa, tsekattuna melkein eturivistä. Mahdotonta. Kuka ikinä bändiä miksaakaan on nero.

The Nationalin live-esitys kuitenkin pysyy pystyssä tai kaatuu keulakuvansa Matt Berningerin mukana. Yleensä se kaatuu. Tahallaan.

Berninger kiskoo jälleen koko keikan ajan viiniä. Muutaman vanhemman biisin huutokohdissa hän näyttää näkymättömälle kaverilleen rähjäävältä laitapuolenkulkijalta. Muiden kappaleiden aikana hänestä tulee mieleen introvertti, omaksi ilokseen runoja rustaileva keski-ikäinen, joka juo yksiössään Brooklynissa vähintään pari pulloa punkkua per ilta.

Hetkinen, sellainen hän taitaa oikeasti ollakin. Runonsa vain sattuvat olemaan loistavan bändin loistavia lyriikoita. Luulen että pari lasia viiniä lavalla riittää, että mies saa alkoholisti-aktinsa käyntiin.  

Huomaan fiilikseni olevan loistava. Sairas oloni on kadonnut, ja olen juuri siellä missä pitääkin. Uponneena Berningerin tarinoihin. Ne kertovat hänestä. Minusta. Vieressäni jammaavasta Ramsaysta. Musiikkia meille keski-ikäisille ukoille? Kyllä, mutta näköjään myös parikymppisille, suomen kielen opiskelijoilta näyttäville naisille. Mietin että keikan jälkeen nykäisen jotakuta heistä hihasta, ja kysyn mihin he samaistuvat lyriikoissa ja bändissä. 

Uuden levyn biisejä riittää. Ne soitetaan melkein kaikki. Keväällä ilmestyessään albumi oli vähän pettymys. The Nationalin levyt ovat aina vaatineet kymmeniä kuuntelukertoja auetakseen, ja muutama viikko sitä tuli kuunneltua putkeen. Silti se oli pakoitellen puuduttava. Nyt livenä jokainen uusi kappale toimii.

The National jakaa mielipiteet kahtia. Mitäköhän bändiä vihaava ajattelisi keikasta? Varmaan kaksituntinen olisi täyttä kidutusta. Bändi on tällä kertaa täysin oman kuplansa sisällä. Välispiikkejä ei kuulla kuin muutama. Aiemmilla keikoilla soittajat vitsailivat melkein joka biisin välissä. Nyt orkesteri luottaa vain biiseihinsä.

Vähän harmi ettei viulisti Padma Newsome ole enää bändin livekokoonpanossa. Mielipuoliselta menninkäiseltä näyttänyt karvaturri toi lavalle sopivasti kahjoa energiaa.

Bändi ottaa jättihallin kuitenkin haltuun. Intiimit klubiolosuhteet, höpöhöpö. Todella tyylikkäät valot ja taustaprojektiot toimivat. Pitäisikö bändin kasvaa vielä suuremmaksi? The National stadionilla? Viininhuuruisia mietteitään baritoniäänellään mumiseva laulaja ja paikallaan möllöttävät muut soittajat? Ei ehkä kuitenkaan. Hetken huomaan ärsyyntyväni, että bändi on kasvanut näinkin suureksi. Minun bändini! Mitä helvettiä te muut täällä edes teette? 

Nauran taas ääneen. Tällä kertaa itselleni. Miten ihanan teini-ikäistä ajattelua keski-ikäiseltä ukolta. Tarina voisi olla suoraan jostain The Nationalin biisistä.

Paljon vanhoja suosikkejani on pudotettu setistä, mutta tärkeimmät soitetaan.

Ramsay huutaa korvaani, pyytää vahtimaan hänen kamojaan. Hän käy huitaisemassa pikakaljan naamariin.

Seuraava biisi on tietysti All The Wine. ”I´m a birthday candle in a circle of black girls / God is on my side”, laulan mukana. Fiilis on mahtava.

Kollegani kömpii takaisin vaihtoaitioon juotuaan kaljansa parissa minuutissa. Hän nauraa, että jokin logiikka siinä varmasti on, että kun häipyy kaljalle, niin sinä aikana tulee biisi joka kertoo viinistä ja nousuhumalan voittamattomasta fiiliksestä. Tämäkin tapaus sopii The Nationalin-universumiin. 

Lisää vanhoja biisejä. Abel ja Slow Show, jonka lopussa kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Ei ole muuten ensimmäinen kerta kun näin käy. 

About Today ja Fake Empire päättävät setin. Tuttua ja turvallista, mutta ei haittaa.

Ensimmäinen encore ei olekaan itsestäänselvyys. Se on uuden levyn Humiliation. Yksi albumin tylsimmistä biiseistä. Ja sekin toimii livenä perhanan hyvin.

Perhana.

Mr November ja laulaja Berninger hyppää lavalta yleisön sekaan. Tuttu jippo, joka alkaa isossa hallissa olla hankalaa. Mies kun ei käytä langatonta mikkiä. Lavateknikot taistelevat maailman pisimmän mikkipiuhan kanssa kun Berninger huitelee jossain miksauskopin luona. 

”I wish that I believed in fate / I wish I didn´t sleep so late / I used to be carried in the arms of cheerleaders”, hän laulaa. Cheerleadereiden tai yleisön kädet eivät kuitenkaan kannattele häntä. Hän puskee ihmismassan läpi rääkyen: ”I´m Mr November, I won´t fuck us over!”

Vielä yksi kappale, melkein ilman vahvistimia esitetty yhteislaulatus Vanderlyle Crybaby Geeks. Vain vähän akustista kitaraa vahvareiden läpi. Yleisö hoitaa suurimman osan. Ihan yhtä hyvin kuin Kulttuuritalolla ei kuorolaulu lähde, jengiä taitaa vähän ujostuttaa. Komeaa kuultavaa kuitenkin, ja ensimmäistä kertaa temppua todistaneille varmasti unohtumaton kokemus.

Keikka loppuu ja huomaan myös särkylääkkeiden tehon loppuneen. Kivuista, huolista, haaveista, kauneudesta, menetetyistä rakkauksista ja sydänsuruista kertova musiikki sai unohtamaan ainakin kivun. Kodeiini nousi keikan alussa ehkä vähän päähän, mutta kaunis melankolia oli se josta meni taas sekaisin.

Tunnustan, olen ongelmakäyttäjä. En silti aio lopettaa. Vedän kamaa hautaan asti. Aina löytyy uutta ja koskettavaa musiikkia, jonka ääressä tuntea itsensä taas viisitoistavuotiaaksi. Tirauttaa muutama onnen kyynel, koska maailma on niin kaunis. Huomata kasvaneensa aikuiseksi jo ajat sitten, ja todeta vanhenemisen olevan mukavaa hommaa.

Kotona mittaan kuumeen, mittari näyttää 38,6 astetta.

Kömmin sänkyyn naiseni viereen. Hän on unessa, mutta kysyy silti: ”tuliko tälläkin kertaa itku?” 

Vastaan että tuli. Kyynel tulee uudestaan silmäkulmaan. The National, maailman hienoin bändi jonka tahdissa vollottaa oikeista syistä. Minun bändini. Tarinoita minun elämästäni. Sinun bändisi, tarinoita sinun elämästäsi. Maailma on korni ja kovin kaunis.

Nukahdan ja näen kuumehoureisia unia.

Aamulla olo on vielä kamalampi, mutta ensimmäinen ajatus päässäni on silti se, että unohdin keikan jälkeen kysyä niiltä nuorilta naisilta, että mikä heitä bändissä kiehtoo.

Seuraavalla kerralla sitten.

Nyt keikasta on jo muutama päivä. Olen edelleen kuumeessa. Lääkäri kirjoitti kasan reseptejä, kaiken maailman rohtoja, myös yskänlääke Codesan Compia.

Siinä on kolme kertaa niin paljon kodeiinia kuin Professorin yskänlääkkessä.

Otan huikan ja kirjoitan tämän raportin.

Teksti: Aki Lehti
Kuvat: Mikaela Mäkinen