Sinä elävä (*****)

Jokaisessa jutussa on kaksi vaihetta, set up eli pohjustus ja punchline eli huipennus. Hyvä tarinaniskijä on sellainen, joka saa kertomuksen loppuhuipennuksesta puristettua kaiken irti. Loistava jutunkertoja taas on sellainen, joka tekee tarinan pohjustuksesta yhtä mehukkaan kuin huipennuksesta. Roy Andersson kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Cannesin elokuvajuhlilla tänä keväänä ensiesityksensä saanut Sinä elävä on ruotsalaisen mestarin neljäs kokoillan elokuva. Se kertoo jo itsessään melkoisen leppoisesta tahdista, sillä esikoinen Eräs rakkaustarina valmistui kuitenkin jo 37 vuotta sitten.

Edellisestäkin teoksesta eli Toisen kerroksen lauluista vierähti melkein vuosikymmen. Sinä elävästä ajan kulumista ei huomaa, sillä elokuvat ovat melkeinpä identtiset kaksoset. Äärimmäisen hallittu muotokieli on ennallaan, synkeä maailmankuva ei ole paljon muuttunut ja sama kuiva huumori pilkistää rei’istä läpi.

Mestarilliseksi jutuniskijäksi tarinat itsessään eivät tunnu ohjaajaa juuri kiinnostavan. Sinä elävä on kokoelma irtonaisia vinjettejä, joita liittää yhteen muutama useammassa kohtauksessa toistuva hahmo. Pääosin ne kuitenkin pysyvät kasassa temaattisen liiman ansiosta: ihmiset haluavat tulla kuulluksi, mutta kukaan ei kuuntele – kaikista vähiten he itse.

Esteettiseltä kannalta Anderssonin elokuvat ovat lähestulkoon virheettömiä rakennelmia. Valmis filmi huokuu perfektionismia, joka tuo mieleen Stanley Kubrickin. Jokainen kuva on rakennettu juuri sellaiseksi kuin ohjaaja tahtoo ja jokainen (amatööri)näyttelijä on seissyt kameran edessä niin pitkään, kunnes suoritus on mennyt täsmälleen putkeen. Lopputuloksena on elokuva, jonka voi katsoa läpi vaikka kuinka monta kertaa ja löytää aina jotain uutta.

Elokuvan tyylilaji on omalaatuinen yhdistelmä skandinaavista ankeutta, kafkalaista painajaista ja mustaa huumoria. Kyllä, ihmiset ovat onnettomia ja voimattomia oman kurjuutensa edessä, mutta toisaalta se korostaa entisestään heidän pieniä ystävällisiä tekojaan.

Kaikki tämä voi kuulostaa kovin raskassoutuiselta, vaan siinäpä piileekin ohjaajan suurin nerous. Hän tekee elokuvia, jotka ovat eittämättä taideteoksia, mutta silti helposti lähestyttäviä.

Reaktionsa voi testata tuijottamalla vaikka tätä kuvaa sähkötuolista ja teloitussalin tarkkailuhuoneessa istuvista ihmisistä. Kuvan asetelma on ehtaa Anderssonia. Väripaletti on minimaalinen, asetelma on symmetrinen, koko kuva on terävä ja kamera ei ätvähdäkään monta minuuttia kestävän kohtauksen aikana. Jos ajatus sähkökatkoista teloituksessa ja tuomittua enemmän nyyhkivästä asianajajasta hihityttävät, olet sopivalla aaltopitudella.

Mikäli taas reagoit juuri päinvastoin, kannattaa ehdottomasti altistaa itsensä Anderssonille. Tätä herkkua ei ole luvassa turhan usein. Kuten elokuvalle nimen lahjoittaneessa Goethe-sitaatissa sanotaan: ”Freue dich also, Lebendger, der lieberwärmeten Stätte, Ehe den fliehenden Fuß schauerlich Lethe dir netzt.”