Elokuva-arvostelu: Capitalism – A Love Story

Alkuperäisnimi: Capitalism – A Love Story
Ohjaaja, käsikirjoittaja & pääosassa: Michael Moore
Pituus: 130 minuuttia / 2 h 10 min
Ikäraja: K7
Kotisivu: www.capitalismalovestory.com

”On se kapitalismi yksi perkele”, tuumaa Michael Moore, nappaa lippalakin naulasta ja lähtee ristiretkelle kameramies peesissään. Lopputulos on jostain kumman syystä ilman suomennettua nimeä jäänyt Capitalism – A Love Story. Se on tuttu ja turvallinen kuin peukalo suussa, nallekarhu sylissä tai turvarätti kainalossa.

Milloin Michael Mooren tyyli tuntui tuoreelta? Ehkä silloin, kun näki ensimmäistä kertaa The Awful Truth -sarjaa, jonka tempaukset – kurkkusyöpäpotilaiden kuoro esittämässä joululauluja tupakkayhtiön aulassa – naurattivat, mutta eivät tuntuneet itsetarkoituksellisilta. Tai kun Moore haastatteli varsin fiksuksi osoittautuvaa Marilyn Mansonia Bowling for Columbinessa, tai kun sheriffi hääti perheitä kodeistaan raskain sydämin Roger & Messä.

Capitalism on nimittäin niin kierrätetyn makuinen, että pahaa tekee. Keinot ovat täsmälleen samat kuin kaikissa aiemmissakin Mooren elokuvissa, vaikka herra onkin hieman feidannut naamaansa ruudulta. Muka-naivit kysymykset, vastaanottovirkailijoille räyhääminen ja tyhjänpäiväiset tempaukset ovat tähän mennessä käyneet niin tutuiksi, että niiden suurin emotionaalinen vaikutus katsojaan on haukotus.

Se on varsin ikävää, sillä kun katsoin muistiinpanojani pari viikkoa näytöksen jälkeen, oli sinne kirjattu ylös paljon positiivisia asioita. Mooren taustatoimittajat ovat löytäneet monia paljonpuhuvia esimerkkejä: ”Vain keinottelijatyypit ostavat asuntoja”, sanoo asunnonvälittäjä, jonka yhtiön nimi on Condo Vultures eli Kämppäkorppikotka; yksityinen lastenkoti pysyy tuottoisana, koska tuomari saa provikat sinne lähettämistään ihmisistä; Wall Street Journalin toimittaja sanoo, että ”demokratia ei takaa hyvää taloutta”; ja yhtiö ottaa työntekijöilleen henkivakuutuksen, jonka edunsaaja on yhtiö itse. Tässähän olisi ihan hyvän elokuvan aineksia.

Mutta vastapainona on ihan liikaa halpahintaista hekottelua ja suoranaista jeesustelua. Osoitteleva montaasi näyttää, miten Antiikin Rooma on samanlainen kuin Yhdysvallat nykyään. O Fortuna pauhaa synnyttämässä draamaa. Michael Moore harmittelee, miten ”20 vuoden ajan yritin varoittaa General Motorsia ja muita suuryrityksiä siitä, että tämä on tulossa, mutta he eivät kuunnelleet”. Katolinen pappi sanoo mukamas raflaavasti, että kapitalismi on syntiä. Vika saattaa olla minussa, mutta moralistiset argumentit eivät jaksa sytyttää.

Ongelma ei ole siinä, että Capitalism ottaa kantaa ja kovasti. Dokumenttielokuva-sanassa tämän tapauksen pulmien painopiste on jälkimmäisellä, ei ensimmäisellä sanalla – Capitalism on mälsä elokuva. Sen sijaan diggaan Mooren positiivista asennetta. Loppupuolella alkaa nostatus: ei jäädä surkuttelemaan asioiden nykytilaa, vaan kääritään hihat ja pannaan systeemi kuntoon. Se on hyvä viesti se, vaikka viestintuoja olisikin vähän möllikkä.

Aiheesta lisää:

Elokuva-arvostelu: Sicko – aivan sairasta