Arvostelu: Äärisynkän The Handmaid’s Tale -sarjan kakkoskausi on mestarillista televisiota
Viiden jakson perusteella The Handmaid’s Talen kakkoskausi on vähintään yhtä hyvä kuin ensimmäinen.
Suoratoistopalvelu Hulun The Handmaid’s Tale -sarjan ensimmäinen kausi oli yksi viime vuosien parhaista tv-sarjoista. Margaret Atwoodin samannimiseen kirjaan (suom. Orjattaresi) perustuva synkkääkin synkempi dystopiakuvaus esitteli Gilead-nimisen teokratian, joka aiemmin tunnettiin Yhdysvaltoina.
Fundamentalistikristittyjen johtamassa valtiossa harvat hedelmälliset naiset on alistettu seksiorjiksi ja kaikki valta on miehillä. Offred-orjattaren (Elisabeth Moss) perspektiivistä kerrottu tarina oli hyvällä tavalla kammottava, jääden pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Offred asuu komentaja Fred Waterfordin (Joseph Fiennes) talossa, jossa hänen ainoana tehtävänään on tuottaa vaikutusvaltaiselle miehelle ja tämän vaimolle Serenalle (Yvenne Strahovski) jälkeläisiä. Lisääntymisyritykset ovat kuukausittaisia rituaaleja, joissa komentaja raiskaa Offredin vaimonsa avustuksella.
The Handmaid’s Talen ensimmäinen kausi päättyi samaan tapaan kuin kirja, jättäen tarinan ja Offredin kohtalon avoimeksi. Kakkoskauden viiden ensimmäisen jakson perusteella voi huokaista helpotuksesta – Atwoodin maailmaa laajentava ja tarinaa jatkava kertomus seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Sen tunnelma on hetkittäin jopa aiempaa ahdistavampi, olematta silti itsetarkoituksellista katsojan kidutusta.
Juonta sen enempää spoilaamatta Offred, oikealta nimeltään June yrittää edelleen päästä pakoon mielipuolten hallitsemasta valtiosta. Nyt raskaana olevan naisen aviomies Luke (O. T. Fagbenle) on turvassa Kanadassa heidän ystävänsä Moiran kanssa (Samira Wiley). Gileadin kahjot ovat vieneet heidän tyttärensä Hannahin ja kasvattavat tätä hullujen uskomustensa mukaisesti.
Kauden ensimmäiset jaksot tarjoavat taustarinoita takaumien muodossa myös muille kuin Offredin / Junen hahmolle. Esimerkiksi Emily, eli Ofglen (Alexis Bledel) työskenteli aiemmassa elämässään yliopistolla. Hänen rikoksensa oli lesbous, ja ainoa syy miksi naista ei teloitettu oli se, että hän oli hedelmällinen. Orjattareksi päätynyt Emily on nyt kuitenkin karkotettu jättömaille, jotka vain mainittiin ensimmäisellä kaudella. Radioaktiivinen paikka on maanpäällinen helvetti, jossa naiset pakotetaan tekemään töitä kuolemaan asti.
Muiden hahmojen kertomuksista huolimatta The Handmaid’s Tale on edelleen Offredin tarina. Ensimmäinen kausi koostui kymmenestä jaksosta, mutta kakkoskaudella niitä on tarjolla 13, joten rönsyilylle on aikaa. Viiden ensimmäisen jakson perusteella sarja ei laahaa lainkaan, vaan päinvastoin.
Tahti on aiempaa rivakampi, vaikka kerronta on taatusti joidenkin makuun edelleen aivan liian hidasta. Tarina tuntuu etenevän nopeampaan tahtiin takaumien takia, joita näytetään aiempaa enemmän. Ne onnistuvat syventämään hahmoja, sortumatta liialliseen selittelyyn. The Handmaid’s Talen yksi parhaista puolista on edelleen se, ettei sarja pidä katsojaa tyhmänä.
Mieshahmot ovat paperinohuita, mutta sillä ei ole väliä, koska tämä ei ole heidän tarinansa. Fiennesin komentaja Waterford tai talouden autonkuljettaja ja vakooja Nick (Max Minghella) ovat vain tarinankuljetusvälineitä.
Yhtään huonoa näyttelijää sarjasta ei löydy ja Mossin työ pääosassa on edelleen uskomattoman hienoa. Uusissa jaksoissa käytetään aiempaa vähemmän Mossin kertojaääntä, jonka musta huumori teki hänen hahmonsa kärsimyksistä todella rankkoja. Nyt tekijät luottavat entistä enemmän lähikuviin näyttelijän kasvoista. Hänen ei tarvitse edes sanoa sanaakaan onnistuakseen välittämään Offredin vihan, pelon ja ahdistuksen. Moss sai jo ensimmäisen kauden suorituksestaan Emmy-palkinnon, mutta kakkoskaudella hän on vielä aiempaakin parempi.
Rankasta aiheestaan huolimatta sarja on kaunista katsottavaa. Kuvaaja Colin Watkinson löytää kärsimysten keskeltä hetkiä, jotka ovat kuin maalauksia, niin lähikuvat kuin kauempaa kuvatut asetelmatkin. Aurinko pilkistää synkkyyden keskelle ikkunan läpi ja se on sillä hetkellä kauneinta mitä kärsivät hahmot ovat nähneet vuosikausiin. Pieni toivo paremmasta on edelleen olemassa ja myös katsoja aistii sen.
Sarjasta ei saa tietenkään mitään irti, jos sitä ei katso keskittyneesti. Useat dystopiatarinat saavat katsojan huolestumaan lähitulevaisuudesta, mutta The Handmaid’s Tale saa huomaamaan sen kuvaaman kamalan todellisuuden olevan osittain jo totta, eikä pelkkä allegoria.
Ne jotka eivät pitäneet sarjan aiemmasta kaudesta tuskin välittävät tästäkään. The Handmaid’s Talesta saa tietysti olla mitä mieltä tahansa, mutta se on silti tämän hetken tärkeimpiä tv-sarjoja. Viiden jakson perusteella kakkoskausi on yhtä loistava kuin ensimmäinenkin, ehkä jopa parempi. Silti toivon ettei sarjaa venytetä loputtomiin, sillä tarinasta katoaa hohto jos se selittää kaiken auki.
The Handmaid’s Talen toisen tuotantokauden kaksi ensimmäistä jaksoa tulivat tarjolle HBO Nordiciin 26. huhtikuuta. Uudet jaksot ilmestyvät suoratoistopalveluun torstaisin.
