Arvostelu: Tim Burtoninkin ohjauksessa suloinen Dumbo hurmaa jokaisen lapsiperheen
Disneyn uudessa versiossa rakastettu Dumbo-norsu muuttuu komean kolmiulotteiseksi ja saa ympärilleen oikeat näyttelijät. Herttainen tarina säilyy kuitenkin yhä herttaisena.
Ensi-ilta: 29.3.2019
Alkuperäisnimi: Dumbo
Ohjaus: Tim Burton
Käsikirjoitus: Ehren Kruger
Pääosissa: Colin Farrell, Michael Keaton, Danny DeVito, Eva Green, Finley Hobbins, Nico Parker
Pituus: 112 minuuttia
Ikäraja: K7
Disneyn klassisten animaatiosatujen päivitys nykyaikaiseen muotoon jatkuu ja nyt vuorossa on rakastettu tarina suurikorvaisesta norsunpoikasesta. Vuonna 1941 julkaistu Dumbo on niitä animaatioelokuvia, jotka saavat tipan silmäkulmaan aikuiseltakin katsojalta pienen norsunpoikasen hyvästellessä äitinsä. Uudessa versiossa vanhan klassikon tunnelma on edelleen mukana, vain kulissit ovat muuttuneet tyylikkäämmiksi.
Uuden Dumbon ohjaa synkistelevistä saduistaan tunnettu Tim Burton. Ohjaajalle tyypillinen tarinallinen synkkyys kuitenkin puuttuu ja käsikirjoitus on sataprosenttista Disney-satua. Burtonin vaikutus näkyy oikeastaan vain lavasteiden kiemuroissa ja huvipuiston kauhutalon tunnelmassa.
Luvassa on siis aito ja lämminhenkinen koko perheen satu.
Oikeilla näyttelijöllä kerrotussa Dumbossa nähdään Colin Farrellin esittämä taitoratsastaja Holt Farrier, joka palaa sodasta vakavasti haavoittuneena kahden lapsensa luokse. Farrierit elävät Max Medicin (Danny DeVito) johtamassa, kiertävässä sirkuksessa, joka on juuri hankkinut uuden norsun. Sotavammansa vuoksi Holtista tehdään norsun hoitaja.
Jumbo-norsu on tiineenä ja synnyttää poikasen, jolla on valtavan suuret korvat. Medicille tämä on pettymys, minkä vuoksi hän päättää luopua äitinorsusta. Farrierin lapset (Finley Hobbins ja Nico Parker) kuitenkin huomaavat suurikorvaisen norsunpoikasen uskomattoman taidon, minkä vuoksi siitä kiinnostuu lopulta myös Michael Keatonin esittämä sirkusjohtaja V.A. Vandervere ja tämän suojatti, Eva Greenin esittämä Colette.
Pian Dumboksi nimetty norsunpoikanen ja koko Medicin sirkus löytävätkin itsensä Vanderveren valtavasta huvipuistosta.
Visuaalisesti Dumbo näyttää Disneyn aiempien päivityselokuvien tapaan älyttömän hyvältä ja sen lentokohtaukset komeilta. Oikeat näyttelijät ja animoidut eläinhahmot sulautuvat saumattomasti yhteen, minkä vuoksi animoidut hahmot tuntuvat aivan oikeilta. Osa eläimistä myös näyttää häkellyttävän aidoilta – huolimatta valtavista silmistään tai korvistaan.
Dumboa tekisi mieli kritisoida käsikirjoituksen yllätyksettömyydestä ja hahmojen syventämättömyydestä. Aikuiskatsojan näkökulmasta elokuva nimittäin jää kaipaamaan tarinallista jämäkkyyttä ja uskottavuutta ihmishahmojen toimintaan. Ihmisnäyttelijät jäävät mainioita DeVitoa ja Keatonia lukuunottamatta paperinohuiksi, ja nimellisesti pääroolia esittävä Farrellkin unohtuu saman tien.
Lapsikatsojille suunnattuna elokuva on kuitenkin silkkaa ihanuutta, sillä Dumbo on niin suloisen hurmaava. Elokuvan kaunein kohtaus sijaitsee aivan lopussa. Tämän vuoksi sille antaa helposti anteeksi aiemmat käsikirjoitukselliset kömmähdykset, sillä lopputekstien alkaessa pyöriä ei voi kuin hymyillä pöhkönä.
Eläinsuojeluteema näkyy Dumbossa vahvana, mutta sitä ei silti tyrkytetä väkisin. Se näkyy tiiviinä ja luonnollisena osana elokuvan hyvää sanomaa – sitä etteivät villieläimet kuulu sirkuksiin, eikä poikasia saisi erottaa emoistaan.
DUMBO
”Suloinen norsunpoikanen suurine silmineen ja korvineen hurmaa aivan varmasti jokaisen lapsiperheen. Dumbon paperinohuet ihmishahmot häiritsevät vain aikuiskatsojaa.”
