Elokuva-arvostelu: Ostarin superstevari

Alkuperäisnimi: Observe & Report
Ohjaaja: Jody Hill
Pääosissa: Seth Rogen, Anna Faris, Ray Liotta, Michael Peña, Dan Bakkedahl, John Yuan, Matt Yuan, Celia Weston, Collette Wolfe
Pituus: 86 minuuttia
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: Jody Hill
Kotisivu: www.ostarinsuperstevari.fi

Sosiopaattikomedia on mielenkiintoinen elokuvan laji. Miten suhtautua leffaan, jonka päähenkilö on selvästi hullu eikä edes sympaattisella tavalla? Hän pieksee lapsia, ahdistelee maahanmuuttajia ja käytännöllisesti katsoen raiskaa umpikänniin juottamansa naisen. Nauru jää kurkkuun.

Tuo päähenkilö on ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Ronnie Barnhardt (Seth Rogen), jolla on kovat luulot itsestään. Kun ostarin parkkipaikalla viuhahtaa pitkätakkinen ekshibitionisti, Ronnie pitää sitä hyvänä tilaisuutena tehdä vaikutus kauniiseen Brandiin (AnnaFaris). Ostarissa on toinenkin nainen, ”uudestisyntynyt neitsyt” Nell (Collette Wolfe), mutta häntä Ronnie ei tunnu huomaavan. Vastavoimana toimii ulkopuolelta saapuva oikea poliisi, Ray Liottan esittämä rikospoliisi Harrison.

Aluksi huumori on julmaa mutta kuitenkin tavallaan viatonta. Ronnie ja hänen Saddamiksi nimittämänsä myyjä pitävät pitkän fuck you -kaksintaistelun, joka jatkuu aina vain vaimeammin ja vaimeammin sanotulla kirouksella, kunnes kumpikaan ei enää päästä ääntä, aukoopa vain suutaan. Tai se, miten Ronnien kanssa asuva alkoholistiäiti (Celia Weston) vastaa poikansa kysymykseen siitä, oliko isän poislähtö Ronnie syytä: ”Ehdottomasti.”

Tähän asti kuvaus kuulostaa varsin tavalliselta. Vaan kun Ronnie ei ole mikään harmiton idiootti, vaan asehullu megalomaanikko, joka vaikuttaa vaarattomalta tasan niin kauan kuin hän ei saa mahdollisuutta räjähtää. Kun hän luopuu mielialalääkkeistä ja pääsee hyvään vauhtiin rikollisten pieksemisen kanssa, hymyilevä Ronnie lausahtaa ”I could destroy some motherfuckers”.

Repliikki on asiayhteydestä irrotettuna oikeastaan ihan hauska, varsinkin kun sen toteaa ystävällisen nallekarhun näköinen Seth Rogen. Mutta elokuvassa nähtynä siitä tulee pikemminkin mieleen, että ohjaaja-käsikirjoittaja Jody Hill yrittää saada katsojat tuntemaan syyllisyyttä jostain. Valkokankaalla toilailee hirviö, jota ei oikein voi pitää parodiana mistään ihmistyypistä, ellei sitten white trash -tyypeistä – mutta jotenkin sen kansanryhmän pilkkaaminen tällä tavoin ei tunnu erityisen jalolta.

Ohjaajalla on muuten varsin ärsyttävä tapa laittaa vähän väliä kohtauksen taustalle soimaan rokkibiisi ja siirtyä hidastettuun kuvaan. Vähän kuin katsoisi Martin Scorsesen ja Michael Bayn vähä-älyistä äpärälasta. Elokuvan hillittömän hienosta suominimestä on varmaan parempi olla sutkauttamatta mitään.