Elokuva-arvostelu: The Haunting In Connecticut

Alkuperäisnimi: The Haunting In Connecticut
Ohjaaja: Peter Cornwell
Pääosissa: Virginia Madsen, Elias Koteas, Amanda Crew, Kyle Gallner, Martin Donovan
Pituus: 104 minuuttia
Ikäraja: K15
Käsikirjoittaja: Adam Simon, Tim Metcalfe
Kotisivu: www.hauntinginconnecticut.com

’

Tositapahtumiin perustuva yliluonnollinen kauhuelokuva on samanlainen oksymoroni kuin maltillinen fanaatikko. Mutta onko sillä mitään väliä? Eipä oikeastaan, sillä The Haunting in Connecticut säikyttelee keinoilla, joilla ei ole mitään tekemistä realismin kanssa.

Teini-ikäisen Matt Campbellin (Kyle Gallner) syöpä rasittaa koko perhettä. Isä (Martin Donovan) hermoilee rahasta, äiti (Virginia Madsen) pelkää poikansa hengen puolesta. Huono – mutta ainoa mahdollinen – ratkaisu on muuttaa lähemmäs sairaalaa taloon, joka on niin halpa, että siinä täytyy olla jotain vikaa.

Onhan siinä. Osviittaa vian luonteesta saatiin alkutekstien aikana, jolloin surullisen pianomusiikin alla liukuu mustavalkoisia valokuvia avoimissa arkuissa makaavista kuolleista ihmisistä ja heidän surullisista sukulaisistaan. Väliin vilautetaan kuvia, joissa joku preparoi ruumista.

Talo on, noh, millaisia nyt kauhuelokuvien vanhat rakennukset tuppaavat olemaan? Käytävillä juoksentelee silhuetteja ja koko paikka huokailee ja natisee kuin saksalainen sukellusvene vuonna 1944.

The Haunting in Connecticutin tyylilaji ovat vinkuvat viulut ja äkkiä kameran eteen loikkaavat kauhuasiat. (Muistiinpanoissani lukee WÄÄK-säikky. En osaa tarkemmin sanoa, mitä se mahtaa tarkoittaa.) Siinä ei edes yritetä mitenkään erityisemmin hyödyntää tositapahtumiin perustumista, tosin en oikein keksi, että miten sellaisella tiedolla olisi kummitustarinassa väliä.

Tietyllä tavalla kyseessä on perinteinen kauhuelokuva, sillä vaikka henkilöhahmot altistuvat jumalattomalle (!) kurmootukselle, siitä puuttuu Sawin ja kavereiden loputon synkkyys ja ihmisviha. Kai.

The Haunting in Connecticut ei tuo genreen mitään uutta, mutta hoitaa tehtävänsä suhteellisen kunnialla. Itse kyllä mieluummin menisin katsomaan uudestaan Sam Raimin ohjaaman Drag Me to Hellin, jossa tuntuu olevan ripaus visiota tai – uskaltaako sanoa? – näkemystä. Connecticut on puhdasta metritavaraa.