Elokuva-arvostelu: Tieto

Alkuperäisnimi: Knowing
Ohjaaja: Alex Proyas
Pääosissa: Nicolas Cage, Rose Byrne, Chandler Canterbury, Lara Robinson
Pituus: 124 minuuttia
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Ryne Douglas Pearson, Juliet Snowden, Stiles White, Stuart Hazeldine
Kotisivu: http://www.knowing-themovie.com/ www.knowing-themovie.com

Mitä numerosarja 911012996 sanoo sinulle? Nicolas Cagen esittämä Ted Myles näkee siinä ennusteen valtavasta tuhosta, yhden linkin pitkässä sarjassa, joka tulee päättymään johonkin ennennäkemättömään.

Numerosarja löytyy kirjekuoresta, jonka Mylesin poika Caleb (Chandler Canterbury) on saanut 50 vuotta vanhasta aikakapselista. Sinne sen piilotti tyttö, joka näki mystisiä tummia hahmoja ja kuuli jatkuvaa supatusta. Äänet eivät jättäneet häntä rauhaan, ja nyt ne ovat tulleet kuiskimaan Calebille.

Yöllä yksi hahmoista ilmestyy pojan huoneeseen ja osoittaa sormellaan ulos ikkunasta, jossa Caleb näkee maailmanlopun koittaneen. Koko maisema liekehtii, tulisesta metsästä juoksee ulos palava peura. Tuho on raamatullista mittakaavaa.

Aiemmin isä ja poika ovat keskustelleet vuosia sitten kuolleesta äidistä. ”Et edes usko taivaaseen”, Caleb tokaisee. Jokainen Hollywood-elokuvia joskus nähnyt arvaa, mitä uskonkriisiin joutuneille hahmoille tapahtuu elokuvien loppuun mennessä. (”Tämä ei ole loppu”, sanoo Tedin pastori-isä aivan elokuvan viimeisillä hetkillä.)

Ohjaaja Alex Proyas on sanonut Ryne Douglas Pearsonin alkuperäiskäsikirjoituksen olleen kallellaan yliluonnollisen kauhun suuntaan. Yliluonnollisia aspekteja on ehkä viilattu hieman pois näkyvistä, mutta kyllä Tiedossa on – nimensä vastaisesti – varsin vahva uskonnollinen fiilis. Se ilmenee tapahtumissa, kuvakielessä ja dialogissa.

Itse en erityisemmin lämmennyt teemalle elokuvassa, jonka pääviehätys on Kuudes aisti -tyyppinen kauhufiilistely ja jättimäiset katastrofikohtaukset. Ihmisiä kuolee joukoittain kohtauksissa, jotka ovat samalla sekä vaikuttavan näyttäviä että vatsaavääntäviä. Liekö kyse sitten ikääntymisestä vai kahdeksan vuoden takaisen syksyn mieleen tuovasta kuvasta, jossa ihmisjoukko kävelee pölyn keskellä, mutta realistinen oloinen ihmisten joukkosurmaaminen joukkoliikennevälineissä ei ilahduttanut.

Varsinainen syy sille, että leffa ei ole mielestäni erityisen onnistunut, löytyy kuitenkin muualta. Ensinnäkin on premissiongelma: oletettavasti katsojat tietävät, että jonkinlaisesta katastrofimeiningistä ja ennustuksista on kyse, mutta silti numerosarjan sisältävään kirjeeseen päästään vasta puolen tunnin kohdalla ja ensimmäiseen hirmuonnettomuuteen 10 minuuttia myöhemmin.

Toisekseen jokaista tyylikkäästi tehtyä kohtausta – mystiset tummat kuiskaajat seisomassa varjoissa – kohti on kasoittain dialogia, joka saa verinoron valumaan sieraimesta. ”Juuri nyt tieteellinen mieleni käskee minua pysymään erossa tässä”, toteaa professori-Tedin tieteilijäkaveri. Wau.

Kolmannekseen: Nicolas Cage. Toki tämä on makuasia, mutta minusta Cage tuntuu jolkottavan nykyään melkein jokaisen elokuvan läpi sama ilme kasvoillaan ja sama asenne niskoillaan. Esimerkki: puhuessaan koululuokalle determinismistä ja satunnaisuudesta hän päätyy sanomaan ”elämällä ei ole tarkoitusta” ja jää sitten tuijottamaan tyhjyyteen kesken lauseen muistaessaan elämänsä toivottomuuden, ikään kuin kyseessä olisi ensimmäinen kerta, kun hän tulee miettineeksi asiaa.

Harmi, että Dark Cityn ilmeisen lahjakas ohjaaja on viime vuodet tuottanut tällaista standardipullaa, josta ei löydy kuin muutama ilon rusina.