Elokuva-arvostelu: Wild Child

13.02.2009 13:40 | Henri Lassander

Alkuperäisnimi: Wild Child
Ohjaaja: Nick Moore
Käsikirjoittaja: Lucy Dahl
Pääosissa: Emma Roberts, Natasha Richardson, Shirley Hendersson, Aidan Quinn
Elokuvan pituus: 98 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu:www.wildchildmovie.com

kaista

Poppy on 16-vuotias hemmoteltua elämää elävä teini, joka kapinoi isäänsä vastaan. Hänellä on pinnallisia ystäviä, rajaton luottokortti ja uskottava vaatekaappi. Kun kapinointi menee liian pitkälle, isin mitta tulee täyteen. Hän lähettää prinsessan englantilaiseen säälimättömään sisäoppilaitokseen oppimaan hovikäytöstä. Se tuntuu vankilaakin pahemmalta paikalta: perienglantilaiset pokkuroivat käytöstavat, sisäoppilaitoksen hierarkia, aikaiset nukkumaanmenoajat, kännykkäkielto, pakollinen haavipallo… kaikki, mikä oikeassa maailmassa on so-last-century. Omat huonetoveritkin ovat nössöjä.

Poppy pyrkii laitoksessa pahimpaansa, koska toisin kuin hänen uudet koulukaverinsa, hänen ei tarvitse pelätä erottamista – hän suorastaan haluaa sitä. Niinpä Poppyn huonetoverit päättävät auttaa Poppya horjuttamaan koulun arvomaailmaa ja Poppy puolestaan inspiroi kilttejä tyttöjä päästämään oman teininsä irti. Reilu kauppa.

Kannattaa silti ohittaa Finnkinon esittelyteksti elokuvasta. Kyse ei ole hölmöstä kauhukakakarasta, joka kiukuttelee konservatiivisessa maailmassa, vaan äitinsä menettäneestä lapsesta, joka pakotetaan kohtaamaan erilainen kulttuuri ja pohtimaan, mitä on todellinen ystävyys ja luottamus – ja miten ihminen kohdataan, kun itse on heikoimmillaan.

Sisäoppilaitos ei ole muutamaa vitsiä lukuunottamatta niin painajaismainen paikka, kuin ennen elokuvaa annetaan ymmärtää. Johtajatar (Natasha Richardson) on itse asiassa varsin lempeä ihminen, ja vahtikoiran (Shirley Henderson) pahansuopuus jää lähinnä
skotlantilaiseen aksenttiin. Poppyn suurin haaste onkin toisten ihmisten kohtaaminen ja päästäminen lähelle, mikä on hyvä aihe elokuvalle.

Wild Childin suurin heikkous on kuitenkin se, että siihen on yritetty tunkea aivan liian paljon materiaalia. Haavipalloilu on varmaankin hassu idea, mutta nyt siitä tehdään liian suuri numero. Myös äititeema on kaikessa koskettavuudessaan päälleliimattua: aivan kuin katsoja ei muuten uskoisi Poppyn olevan sittenkin inhimillinen.

Myös kosketus nuoriin katsojiin musiikkivideomaisten kohtausten avulla ontuu, aivan kuin tekijät olettaisivat katsojien olevan pohjimmiltaan yhtä pinnallisia kuin Poppyn kalifornialaiset kaverit. Vaikka kyseessä ei ole mikään taide-elokuva vaan simppeli nuortenleffa, ei se tarkoita sitä, että tarinan saa kertoa hutaisten. Nyt typerimmät kohtaukset tuntuvat ennemminkin tekosyyltä vältellä haastavampia aiheita.

Pääosaa näyttelevä Sarah Michelle Gell… eikun siis Emma Roberts, hoitaa roolinsa kunnialla. Ei muustakaan kaartista löydy kovin paljoa nokankoputtamista. Ainoastaan Freddietä näyttelevä Alex Pettyfer on saanut niin pahvisen roolin, että häntä käy melkein sääliksi.

Wild Child on hyvän tuulen elokuva, jossa nuoret teinit pääsevät irrottelemaan tunteella ja horjuttamaan vanhoillisen maailman rakenteita. Tämän parissa menee puolitoistatuntinen ihan mukavasti.

Sekä ohjaaja että käsikirjoittaja ovat ensikertalaisia.

PlusMiinusNolla

– Käsikirjoitus ja tarina ovat kömpelöitä,
+ mutta ei se ole Emma Robertsin vika.
– Materiaalia on yritetty tunkea tiiviin kerronan lomaan ihan liikaa,
+ mutta brittihovi- ja kalifornia-kliseiden yhteentörmäys on varsin herkullinen.

Muropaketin uusimmat