Arvostelu: Amy Adamsin tähdittämä HBO:n Sharp Objects on kesän paras sarjauutuus

Gone Girl -kirjailija Gillian Flynnin teokseen perustuva Sharp Objects on kuin sekoitus True Detectiven ensimmäistä kautta ja Big Little Lies -sarjaa.

HBO:n tämän kesän tapauksesta, kahdeksasta jaksosta koostuvasta Sharp Objects -minisarjasta lähetettiin kriitikoille vain seitsemän katsottavaksi ennakkoon, jotka tuli ahmittua muutamassa päivässä. Putkeen tuijottaminen saattaa olla väärä tapa katsoa sarjaa, sillä se tekee todennäköisesti vielä suuremman vaikutuksen jakso per viikko tahdilla, jolloin näkemäänsä ehtii miettiä ja käsitellä kaikessa rauhassa.

Sharp Objects huijaa vain vähän, sillä aivan alussa se esittää olevansa murhamysteeri, mutta todellinen mysteeri jonka sisään sarja sukeltaa on sen päähenkilö, Amy Adamsin esittämä journalisti Camille Preaker, joka on kirjaimellisesti rikki sekä fyysisesti että henkisesti.

Hän vaikuttaa vajonneen kammottavien tapahtumien seurauksena niin syvälle kuin mahdollista, pystyen kuitenkin vielä toimimaan joten kuten normielämässä. Parin ensimmäisen jakson aikana kuitenkin selviää, että toimittaja voi mennä vielä paljon huonompaan kuntoon, menneisyyden kauhujen noustessa takaisin pintaan työkomennuksen johdosta.

Alkoholisoitunut, arvaamaton ja itsetuhoinen St. Louisissa asuva journalisti lähetetään juttukeikalle, jonka Miguel Sandovalin esittämä päätoimittaja arvelee olevan hänelle hyväksi. Hän uskoo Camillen pystyvän kirjoittamaan loistoartikkelin kotikaupungissaan Wind Gapissa sattuneesta teinitytön murhasta ja toisen katoamisesta ja saamaan samalla pääkoppansa parempaan kuntoon palaamalla tuttuihin maisemiin ja tuntemiensa pikkukaupungin asukkaiden luo.

Päätoimittaja ei voisi olla juuri enempää väärässä, sillä melkein pelkästään vodkalla elävälle Camillellle Wind Gap on suunnilleen maanpäällinen helvetti, josta hän pakeni nuorempana niin pian kuin mahdollista. Koko kylä on täynnä kammottavia muistoja, jotka on leikattu näppärästi lyhyinä välähdyksinä nykyhetken tapahtumien keskelle.

Kaupungissa vallitsee unenomainen tunnelma, joka muuttuu vähän väliä painajaiseksi Camillen muistaessa yhä uusia kamaluuksia nuoruudestaan. Läsnä ovat yhä passiivis-aggressiivinen äiti, joka ei osannut pitää huolta elossa olevasta lapsestaan, saati tämän nuorena kuolleesta siskosta, teini-iän kapina ja siihen liittyvät typerät teot ja kylää ympäröivä kaunis, mutta synkän ahdistava luonto.

Muutaman jakson jälkeen Wind Gap alkaa näyttää paikalta, jota todellakin tarkkaillaan päähenkilön silmin, muistojen aiheuttaman informaatiotulvan sekoittuessa humalaiseen nykyhetkeen, jossa todellisuus tuntuu unelta ja päinvastoin.

Sarjan nimi viittaa Camillen salaisuuteen, syyhyn miksi hän pukeutuu kesähelteelläkin koko kropan peittäviin vaatteisiin. Hänen koko vartalonsa on täynnä itseaiheutettuja viiltoarpia, joihin on nähty vaivaa, sillä ne ovat kaikki sanoja. Camille ei vaikuta olevan toimittajana kovin kummoinen, mutta sanat ilmeisesti merkitsevät hänelle paljon, niin näytölle kuin omaan runneltuun kroppaansa rustattuina. Ilmeisesti vain vaivaa vaativa itsensäviiltely saa journalistille aikaan kunnon endorfiiniryöpyn.

Sharp Objectsin tv-adaptaatioon on osallistunut myös alkuperäisteoksen kirjoittanut Gillian Flynn, joka on laajentanut kirjan maailmaa onnistuneesti Marti Noxonin kanssa. Eniten sarjassa näkyy kuitenkin kaikista jaksoista vastaavan ohjaaja Jean-Marc Valléen kädenjälki. Tyylissä on jotain samaa kuin hänen viime vuonna nähdyssä hienossa Big Little Lies -sarjassaan, johon on sekoitettu True Detectiven southern gothic -tunnelmaa.

Ainuttukaan huonoa näyttelijää sarjasta ei löydy, mutta raivostuttavan vastenmielisiä hahmoja sitäkin enemmän.

Konkarinäyttelijä Patricia Clarksonin esittämä Adora-äiti on itsekeskeisyydessään lähes ihmishirviö, joka kehtaa syyllistää aikuistakin Camillea tämän ongelmista ja hemmottelee teini-ikäisen Amma-puolisiskon piloille, löytämättä äitiään vastaan kapinoivasta kakarasta mitään vikaa. Ammaa esittävä Eliza Scanlen on todellinen löyty, joka onnistuu olemaan vakuuttavasti sekä äitiään kaikessa uskova pikkulapsi että rääväsuinen lolita.

Erikseen täytyy mainita myös Se-elokuvassa Beverlyä näytellyt Sophia Lillis, joka nähdään teini-ikäisen Camillen roolissa. Hän ja Amy Adams ovat niin samannäköisiä, että he voisivat olla äiti ja tytär. Yhdennäköisyys antaa ohjaaja Valléen herkutella useissa kohtauksissa, joissa siirtymät aikuisesta teiniin ja takaisin liukuvat täysin saumattomasti.

Suurimman vaikutuksen tekee melkein joka kohtauksessa mukana oleva Amy Adams, jonka näyttelemänä jatkuvasti humalassa oleva Camille voisi iältään olla mitä tahansa kolmenkymmenen ja viidenkymmenen väliltä. Hahmo ei ole vielä täysin rapajuoppo, mutta kuluttuva elämä on tehnyt hänestä oudolla tavalla tuskassaan iättömän ainakin ulkomuodoltaan, ja Adams onnistuu näyttämään myös hänen fyysisen pahan olonsa.

Sharp Objects ei ole vaikea sarja, mutta se vaatii katsojalta kaiken huomion, sillä sekunnin tai parin mittaisissa muistoissa voi olla enemmän tärkeää informaatiota kuin nykyhetkeen sijoittuvissa pitkissä kohtauksissa. Perinteistä draamaa tai rikostrilleriä odottavat saattavat pettyä teokseen, joka hetkittäin tuntuu siltä kuin tarina ei etenisi lainkaan, vaikka jokaisessa kohtauksessa tapahtuu taatusti jotain, ainakin Camillen pään sisällä.

Katsoin tänään 9. heinäkuuta kaikille tarjolle tulleen pilottijakson vielä toistamiseen, jonka lopputeksteihin oli jonkun somekaverini mukaan lisätty tietoa siitä mihin ottaa yhteyttä, jos kärsii itsetuhoisista ajatuksista päähenkilön tavoin. Moista infoa en HBO Nordicin versiosta valitettavasti kuitenkaan löytänyt.

Sharp Objects viiltää syvältä, ollen ajatuksia herättävä, aikuisille suunnattu mukavan hidastempoinen draama, jonka voi vallan hyvin nimetä jo tässä vaiheessa kesän, ellei jopa koko vuoden parhaaksi uutuussarjaksi.

Uudet jaksot tulevat tarjolle HBO Nordicilla aina maanantaisin.