Arvostelu Netflix on väärä paikka The Revenant -ohjaajan Bardo-elokuvalle
Bardo, valekronikka kourallisesta totuuksia on Oscareilla elokuvista The Revenant ja Birdman palkitun Alejandro G. Iñárritu ohjaama ja ohjaajan omaa elämää sivuava elokuva. Unenomaisen draaman pääroolissa loistaa Daniel Giménez Cacho.
Ensi-ilta (Netflix): 16.12.2022
Alkuperäisnimi: Bardo, falsa crónica de unas cuantas verdades
Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu
Käsikirjoitus: Alejandro G. Iñárritu & Nicolás Giacobone
Pääosissa: Daniel Giménez Cacho, Griselda Siciliani, Ximena Lamadrid, Iker Solano & Francesco Rubio
Pituus: 159 minuuttia
Ikäraja (Netflixin oma luokittelu): K16
20 vuoden aikana meksikolainen Alejandro G. Iñárritu on sementöinyt paikkansa yhtenä suurista elokuvantekijöistä. Netflixin nyt julkaisema Bardo, valekronikka kourallisesta totuuksia on Iñárritun ensimmäinen Meksikossa tekemä elokuva sitten vuonna 2002 julkaistun Amores Perros -elokuvan.
Bardo on niitä elokuvia, joiden paikka olisi mahdollisimman suurella valkokankaalla. Television ruudulla massiivinen ja paikoin suorastaan unenomaisen visuaalinen elokuva ei nimittäin pääse oikeuksiinsa. Kun ottaa lisäksi huomioon elokuvan mittavan pituuden (Venetsian elokuvajuhlilla saadun ensiesityksen jälkeen Iñarritu lyhensi elokuvaansa 22 minuutilla, mutta se on silti kahden ja puolen tunnin mittainen), katsojan keskittyminen herpaantuu helposti.
Iñárritu seuraa Bardolla maanmiehensä Alfonso Cuarónin ja tämän omaelämänkerrallisen Roman jalanjäjissä – tietyllä tapaa. Bardo ei kuitenkaan katsasta menneisyyteen vaan sen tapahtumat pysyttelevät pääosin tässä hetkessä. Elokuvassa Iñárritu on sijoittanut itsensä Daniel Giménez Cachon esittämän, journalistina ja dokumentaristina palkitun Silverion rooliin.
Elokuvan keskeisenä elementtinä toimii tärkeä journalistipalkinto, jonka myötä järjestettyyn juhlaan Silverio valmistautuu. Hän on kuitenkin alkanut kyseenalaistaa omaa rooliaan totuuden kertojana. Dokumenteissaan hän muun muassa kertoo köyhistä meksikolaisista, jotka katoavat pyrkiessään kohti Yhdysvaltojen rajaa paremman tulevaisuuden toivossa.
Meksiko on Silverion sisimmässä syvällä, mutta silti hän on asunut viimeiset 20 vuotta Los Angelesissa. Hänen perheellään ei ole puutetta mistään, minkä vuoksi hänen entinen kollegansa syyttää häntä tekopyhäksi. Mielessään hän käy läpi elämänsä keskeisiä hetkiä yhteiskunnallisesta näkökulmasta, minkä lisäksi hänen perhettään vuosia aiemmin kohdannut tragedia ei edelleenkään tahdo päästää irti.
Kukaan ei selvästikään ole suitsinut Iñárritun aivoituksia, sillä Bardo on täynnä visuaalisia jippoja ja teknistä taituruutta. Elokuva uittaa tarinaansa kuin soljuvaa virtaa pitkin ja sekoittaa keskenään unta, todellisuutta, mielikuvia ja pään sisäistä puhetta. Kaikki muuntuu toisekseen hämmästyttävän pehmeästi, veikeiden siirtymien kautta. Katsoja ei aina pysty sataprosenttisesti sanomaan, missä tilassa milloinkin ollaan, mutta sinänsä tämä ei haittaa koska lopulta kaikki ovat vain saman asian eri puolia.
Ajoittain psykedeelisyys ja omakohtaisuus lähentelee Alejandro Jodorowskyn tapaa esittää tarinoita elokuvissaan.
Bardo on parhaimmillaan silloin, kun se keskittyy henkilökohtaisuuksiin, Silverion perheen keskinäiseen intiimiyteen, perhetragedian käsittelyyn ja toisaalta myös tietynlaiseen juurettomuuteen kahden kotimaan välillä. Meksiko ja meksikolaisuus ovat tärkeitä, mutta Yhdysvallat tarjoaa mahdollisuuksia mitä synnyinmaassa ei ole.
Iñárritu koskettaa yhteiskunnallisia epäkohtia muun muassa Yhdysvaltojen rajatarkastuksessa ja siinä, kuinka erilaisilla yhteiskunnan tasoilla eläviin ihmisiin suhtaudutaan. Yhdessä näyttävimmistä kohtauksista keskitytään köyhiin ja rikosten uhreihin, jotka saattavat kadota kenenkään huomaamatta, ja elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin niin kaupungin köyhemmillä kuin rikkaammillakin alueilla.
Esteettisesti kaunis Bardo ei ole mikään väsyneen päivän puolella silmällä katsottava elokuva, vaan se vaatii keskittymistä. Omaperäisen visuaaliseen elokuvaan pitää päästä uppoamaan ja antaa sen virran viedä tilanteesta toiseen. Se tarjoaa ajoittain suorastaan upean katsauksen mielikuvitukselliseen ja lähes rajattomaan tapaan tehdä elokuvaa ja kertoa samalla ihmisyydestä.
Mutta loppua kohden elokuva menettää tarkoitustaan. Venyessään se muuttuu itseään korostavaksi ja jalustalle nostavaksi tarinaksi kuolemanpelosta ja siitä, millaisen perinnön ihminen jättää kuollessaan jälkeensä. Tuntuu kuin Iñárritu haluaisi huutaa katsojille tärkeyttään: muistakaa minut!
BARDO, VALEKRONIKKA KOURALLISESTA TOTUUKSIA
”The Revenant -ohjaajan uusin elokuva on ovelan visuaalisella tavalla toteutettu draama eksistentiaalisesta kriisistä ja itsensä etsimisestä. Bardo olisi kuitenkin kuulunut Netflixin sijaan suurelle valkokankaalle.”
