Arvostelu: Netflixin The Ballad of Buster Scruggs -elokuva on taattua laatua Coenin veljeksiltä

11.11.2018 12:58 | Aki Lehti

Ethan ja Joel Coenin antologialänkkäri on yksi veljesten synkimmistä ja hyvällä tavalla hölmöimmistä elokuvista.

Kun Netflix uutisoi ostaneensa oikeudet Joel ja Ethan Coenin The Ballad of Buster Scruggs -sarjaan, josta tulikin elokuva, niin ensimmäinen reaktio oli harmistuminen. Coenin veljesten elokuvat ansaitsevat tulla nähdyksi elokuvateatterissa isolta kankaalta ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla. Maailmanensi-iltansa elokuussa Venetsian elokuvajuhlilla saanut kuudesta eri kertomuksesta koostuva antologia keräsi lähinnä kehuja, ja eri elokuvafestivaaleilla pitkin syksyä leffan nähneille kollegoille ei voinut olla olematta kateellinen. Nyt länkkärin kotisohvalla köllötellen katsottuani sen missaaminen valkokankaalta ei haittaa enää aivan niin paljon.

The Ballad of Buster Scruggs on hieno elokuva – hiton synkkä, hauska ja kaunis, mutta epätasainen. Jotkut leffan toisiinsa liittymättömistä, viimeisen 25 vuoden aikana kirjoitetuista tarinoista toimivat todella hyvin, toiset taas ovat ainakin Coen-veljesten asteikolla vähän turhan keskinkertaisia.

Coenit ovat todistaneet jo aiemmin hallitsevansa western-genren. True Grit oli perinteisempi villiin länteen sijoittuva teos, rehellisen toimiva pastissi, kun taas No Country for Old Men nykyhetkeen sijoittuva western. The Ballad of Buster Scruggs sisältää huomattavasti kahta aiempaa enemmän komediaa, todella mustaa sellaista, ollen episodimaisesta rakenteestaan huolimatta hyvin perinteinen veljesten elokuva. Coeneille genre ei ole millään tavalla pyhä, vaan jotain jonka kliseillä ja arkkityypeillä voi leikitellä, kääntäen homman salamannopeasti hauskasta haudanvakavaksi.

Koko leffa saa nimensä ensimmäisestä episodista, joka sekä naurattaa että ärsyttää. Se on komediassaan jotenkin latistavan kyyninen, varsinkin kun Tim Blake Nelsonin ympäriinsä ratsastava valkoiseen pukeutunut cowboy kommunikoi lähinnä laulamalla. Asunsa väristä huolimatta hänen hahmonsa The Kid ei ole hyvien puolella, vaan yksi tämän länkkärimaailman vaarallisimmmista revolverimiehistä, joka lauleskelee täynnä itsekehua olevia lauluja, samalla kun tappaa jokaisen häntä uhkaavan. Musisoiva cowboy on omakehussaan ärsyttävä, ja saa pelkäämään että koko elokuva on pelkkää musikaalia. Näin ei kuitenkaan onneksi ole, ja leffa lähtee kunnolla käyntiin kunhan jollottavasta egomaanikosta päästään eroon.

Kertomusten aiheet ovat niin perinteisiä länkkäristooreja kuin olla ja voi:

  • James Francon cowboy-hahmo yrittää ryöstää pankin Near Algodones -stoorissa
  • Liam Neesonin tähdittämä Meal Ticket on äärisynkkä tarina kahdesta matkustavasta viihdyttäjästä, joista Harry Mellingin artistihahmo on sekä kädetön että jalaton.
  • All Gold Canyon on leffan hyvänmielentarina, kertomus Tom Waitsin esittämästä ikääntyneestä kullankaivajasta.
  • Zoe Kazan löytää lupauksen rakkaudesta epätavallisesta paikasta The Gal Who Got Rattled -tarinassa.

Viimeiseksi säästetty The Mortal Remains kutoo ainakin jollain tasolla tarinat temaattisesti yhteen, Tyne Dalyn esittämän vanhemman rouvan kertoessa kärkkäitä mielipiteitään muun muassa Brendan Gleesonin ja Saul Rubinekin näyttelemistä kanssamatkustajistaan.

Jokaista stooria yhdistää kuolema – huvittava, järkyttävä, tarpeeton tai ansaittu. Kuten Rubinekin hahmo sanoo erittäin yksinkertaisesti tiivistettynä: ”käymäänhän täällä vain tullaan ja kuolema odottaa meitä kaikkia.”

Tuttuun Coen-tyyliin The Ballad of Buster Scruggsissa komedia ja tragedia ovat lähellä toisiaan.

Elokuvan kaikkien väkivaltaisten, huvittavien ja kammottavien kuolemien keskellä ihmiset kertovat toisilleen stooreja tai tekevät asioita, joiden tärkein tarkoitus vaikuttaa olevan vain saada aika kulumaan, sekä itse siinä hetkessä jossa hahmot ovat ja syvällisemmin pohdittuna koko määrittelemättömässä mitassa syntymän ja kuoleman välillä. Jos veljekset leikittelevät tyylilajin kliseillä, niin suurin klisee on silti se joka taatusti pitää paikkansa – elämä on matka, jonka mittaa kukaan ei tiedä ennalta.

Siltikään The Ballad of Buster Scruggs ei ole läheskään niin syvällinen elokuva kuin useat muut veljesten teoksista, vaan morbidia viihdettä, joka sekä naurattaa että hätkähdyttää, saaden katsojan ehkä pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, mutta kovin lyhyen hetken ajaksi, ennen kuin elokuvan seuraava tarina jo alkaakin.

Coeneiden kanssa aiemmin Inside Llewyn Davis -elokuvassa yhteistyötä tehneen elokuvaaja Bruno Delbonnelin taltioimat maisemat ja pienet yksityiskohdat ovat upean kauniita, ja lähikuvista huomaa kuinka paljon vaivaa leffan lavastukseen, puvustukseen ja kaikkiin pieniin yksityiskohtiin on nähty. Yhteensä viiteentoista Coen-elokuvaan musiikit säveltäneen Carter Burwellin score on tarvitttaessa sopivan alleviivaavaa. Leffan on leikannut jälleen tietysti ”Roderick Jaynes”, eli veljekset itse.

The Ballad of Buster Scruggs ei ole veljesten parhaimpia elokuvia, mutta vertailukohtana onkin tässä tapauksessa pidettävä kaikkea muuta mitä Netflix tuuppaa yhä kiihtyvällä vauhdilla ulos. Kaiken määrä ennen laatua -materiaalin seassa The Ballad of Buster Scruggs on loistava tekele.

The Ballad of Buster Scruggs on vähän turhan epätasainen, jonka kaksi ensimmäistä tarinaa ovat kehnoimmat, onnistuen silti imaisemaan mukaansa. Elokuva ei ehkä kuitenkaan olisi toiminut lainkaan tv-sarjana, joksi sitä alun perin suunniteltiin. The Ballad of Buster Scruggs on kuin pitkä äänilevy, kokonaisuus joka on tarkoitettu kuunneltavaksi alusta loppuun. Jokainen laulu ei ehkä ole loistava, mutta ne ovat silti olennaisia osia kokonaisuudessa.

Elokuva ei ole Coen-asteikolla mestariteos, mutta sen tarinat ovat kiinnostavia, kunhan katsojat näkevät niissä itsensä.

The Ballad of Buster Scruggs saa ensi-iltansa Netflixissä ensi perjantaina 16. marraskuuta.