Uusimmat

Arvostelu Nicolas Cage tekee viiden tähden Pig-elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista

25.11.2021 10:47 Aki Lehti

Pig ei ole toimintapätkä tai kostoelokuva, vaan omalaatuisen koskettava draama ja kertomus menetyksestä. Se tutkii syvällisesti ihmisyyttä, yksinäisyyttä ja läheisen kuoleman käsittelyä.


Ensi-ilta: 26.11.2021.
Alkuperäisnimi: Pig
Ohjaus: Michael Samoski
Käsikirjoitus: Michael Sarnoski, Vanessa Block
Pääosissa: Nicolas Cage, Alex Wolff, Adam Arkin
Pituus: 93 minuuttia
Ikäraja: K16


Heinäkuussa suunnilleen tyhjästä Yhdysvalloissa valkokankaille ilmestynyt Pig-elokuva vaikuttaa esittelytekstinsä perusteella jälleen yhdeltä ö-luokan Nicolas Cage -tekeleeltä. Michael Sarnoskin esikoisohjauksessa ”erakoitunut tryffelinmetsästäjä lähtee kotiseuduiltaan Oregonin erämaasta kaupunkiin etsimään varastettua tryffelipossuaan. Matka vie Portlandiin, jossa hän joutuu kohtaamaan epämieluisan menneisyytensä.”.

Synopsis tai elokuvan traileri eivät suoranaisesti valehtele, mutta yrittävät silti myydä leffan aivan jonain muuna kuin mitä se oikeasti on. Mainos saa teoksen vaikuttamaan hieman taiteellisemmalta John Wickiltä. Erinomainen Pig on kuitenkin kaikkea muuta kuin toimintapätkä tai perinteinen kostoelokuva.

Tällä kertaa Cage ei huuda naama punaisena, vaan tekee rauhallisen ja mietteliään, hillityn sekä vähäeleisen roolin – yhden uransa hienoimmista.

Pig on omalaatuinen, koskettava draama, anti-kostotarina ja kertomus menetyksestä. Se tutkii syvällisesti ihmisyyttä, yksinäisyyttä ja läheisen kuolemaa ja poismenon käsittelyä sekä sen hyväksymistä.

Näennäisen simppeli juoni rönsyilee elokuvan edetessä lukuisiin eri suuntiin. Leffa käsittelee raskaita ja vaikeita teemojaan periaatteessa realistisesti, mutta muutamaan otteeseen Pig suuntaa tai ainakin kumartaa surrealismin suuntaan. Useampi omituinen kohtaus tuntuu silti uskottavalta elokuvan muuten aidon tuntuisessa maailmassa.

Pig esitettiin Suomessa suht tuoreeltaan syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, ja sen britti-Blu-ray ilmestyi jo reilu kuukausi sitten. Olen katsonut leffan jo neljästi ja se paranee kerta kerralta. Ensimmäisellä kerralla Pig kannattaa ehdottomasti väijyä valkokankaalta.

Pig toimii sitä paremmin mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. Itse asiassa suosittelen katsomaan upean elokuvan ensin ja lukemaan vasta sitten tämän tekstin loppuun.

Laitetaan tähän varmuuden vuoksi ihan spoilerivaroitus!


 

Harvassa ovat elokuvat, jotka tekevät suurkuluttajaan näin suuren vaikutuksen. 300-400 leffaa vuodessa katsovana vaikutun viikottain jostain teoksesta, mutta järisyttäviä kokemuksia mahtuu vuoteen vain muutama. Esimerkiksi David Loweryn mestarillinen The Green Knight kuuluu tämän vuoden leffoista samaan kategoriaan.

Pig saanee useat katsojat kyynelehtimään, mutta myös haikean hyvälle tuulelle. Se on elokuva, joka oikealla hetkellä katsottuna osuu johonkin niin syvälle, että myöhemmin pelkkä teoksen ajattelu saa ihon kananlihalle. Elokuva pohtii elämää ja ihmisyyttä ihastuttavan fiksusti, eikä ole periaatteessa pöhköstä juonikuviostaan huolimatta lainkaan korni.

Vuosikausia metsän keskellä mökissä ilman sähköjä eläneen Cagen esittämän Robin seurana on vain hänen tryffelipossunsa, jonka nimeä elokuva ei kerro. Yhdessä kaksikko etsii metsästä kalliita herkkuja, joita nuori Amir (Alex Wolff) käy viikottain ostamassa.

Rob on aikoinaan paennut metsään koettuaan tragedian, kykenemättä käsittelemään sitä. Leffa ei liikoja selitä, mutta aiempien tapahtumien kulku on helposti pääteltävissä. Rob ei pysty kuuntelemaan vaimonsa c-kaseteille nauhoittamia biisejä ja mietteitä.

Tryffelit matkaavat Amir-nousukkaan arvoauton kyydissä Portlandin hienostoravintoloihin, maailmaan jossa Robilla on maine ja menneisyys. Nyt hänellä on vain possu, muttei sitäkään kovin kauan.

Yhtenä yönä kauhusta kirkuva otus varastetaan ja Rob piestään tajuttomaksi. Ihmisistä ja yhteiskunnasta vieraantuneella miehellä ei ole rakkaita tai läheisiä, joten Rob lähtee Amirin kyydillä etsimään töpselinenäänsä kaupungista.

Portlandista hän löytää pakostakin myös menneisyytensä, palatessaan tuttuihin ja tuskaisiin kuvioihin.

Ohjaaja Michael Sarnoski on myös käsikirjoittanut elokuvansa. Kolmessa osassa ja kattauksessa kerrottava tarina sivuaa niin alamaailmaa, mestarikokkeja, taidetta, intohimoja, ravintolaskeneä ja sen mystistä työntekijöiden verkkoa. Leffa flirttailee usean eri genren kanssa ja lipuu kostodraamasta trilleriin ja satiiriin. Sarnoski ei nosta mitään genreä pääosaan, mutta kuin ihmeen kaupalla paketti pysyy täydellisesti kasassa, kokonaisuuden soljuessa sulavasti koko 1½ tunnin kestonsa läpi.

Robin kiehtova taustatarina mestarikokkina ja ravintoloitsijana tulee selville ilman läpikohtaista selittämistä. Leffan alkupuoli hämää katsojaa tahallaan, kun melkeinpä urbaanilegendaksi muuttunut Rob päätyy ensimmäisenä etsimään tietoja possustaan kaupungin salaisesta fight clubista.

Tappeluköörin jäseninä on vain raflatyöntekijöitä. Pieksemiskisailussa kaikki ovat samanarvoisia, astianpesijästä huippukokkiin. Surrealistinen turpaansaamisseikkailu on leffan kummallisimpia kohtauksia, vaikka loppumatkan varrella vastaan tulee lisää omituisuuksia. Possunpelastamisen realismissa on jatkuvasti jokin vähän vinksallaan. Kertomus yllättää kerta toisensa jälkeen, kaartaen suuntiin, joita ei taatusti osaa odottaa.

Rob on siis kaikkea muuta kuin tavallinen mies. Onneksi elokuva nostaa Wolffin esittämän Amirin melkein yhtä tärkeään rooliin. Ilman hänen pyrkyrihahmoaan yksinäinen Rob-legenda olisi liian epäuskottava. Kumpikaan herroista ei osaa käsitellä menetystä tai elämän pahimpia hetkiä. Yhdessä he oppivat omilla tavoillaan jotain uutta niin itsestään kuin maailmasta.

Tarinassa on mukana pienessä, mutta tärkeässä roolissa myös Amirin isä Darius (Adam Arkin). Rikas ja vaikutusvaltainen mies on nyt kaikkea sitä mitä Rob entisessä elämässään. Myös hänen ongelmansa on sama kuin Robin ja poikansa. Kukaan heistä ei osaa työstää suruaan.

Näiden kolmen miehen elämät ovat kietoutuneet toisiinsa. Possunpelastaminen on vain katalyytti, jonka avulla he voivat ehkä itse pelastua, alkaa elää uudelleen tai päästä edes pois käsittelemättömien tunteiden sankan sumun keskeltä.

Pig hukkuu hetkittäin suureen suruun, mutta Portlandin kaduilta ja ullakkoasunnoista löytyy melankolista kauneutta, joka tekee oikeastakin maailmasta paremman paikan. Kuulostakoot kuinka kornilta tahansa, niin elokuvaaja Patrick Scolan taltioimat kuvat saavat arvostamaan elämää hitusen enemmän. Pimeyden läpi puskee auringonvalo, joka värjää syksyisen kaupungin ja metsän käsinkosketeltavan kauniiksi.

Pigissä on juttuja, jotka eivät noudata perinteisen elokuvakerronnan keinoja. Leffan ”väärin” tehty kummallisuus kuitenkin toimii, koska ohjaaja-käsikirjoittaja Sarnoski ja tuottajanakin toimiva Cage eivät nakkaa säännöistä paskan vertaa. Pig ei ole vaikeatajuinen, mutta sen omalaatuiseen maailmaan jää jumiin. Itse näin Cagesta ja possustaan jopa unta, josta en olisi halunnut herätä.

Rauhallisena, mutta tunteet täysin pinnassa Robia näyttelevä Cage tekee mestarillista työtä.

Miestä ei voi kuin uskoa – esimerkiksi kohtauksessa, jossa hän kehottaa kokkia unohtamaan menestyksensä ja tekemään oikeasti tärkeäksi kokemiaan asioita. Kirjoitettuna kornilta vaikuttava kohtaus on täysin pysäyttävä, jossa Cage taitaa todellakin tietää mistä puhuu.

Ei ennalta-arvattavalla tavalla sekopäisen teoksen kruunaa Alexis Grapsasin ja Philip Kleinin säveltämä musiikki ja score. Soundtrack toimii myös itsenäisenä teoksena.

Seuraavaksi Cage esittää fiktiivistä versiota itsestään odotetussa The Unbearable Weight of Massive Talent -elokuvassa, joka nähdään ensi keväänä. Täysin puun takaa tulleen Pigin ansiosta se on nyt yksi ensi vuoden eniten odottamistani elokuvista.

PIG

”We don’t get a lot of things to really care about.”

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat