Arvostelu Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset on pätevä fantasiasarja, mutta apinoi liikaa Peter Jacksonin elokuvia
Mahtisormukset-sarjassa on kumma kyllä eniten J.R.R. Tolkienien teosten tunnelmaa sen keskittyessä hahmoihin, joita ei kirjailijan alkuperäisteksteistä löydy.
Amazon Prime Videon Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarja rikkoo ennätyksiä muutenkin kuin mielipuolisen miljardibudjettinsa osalta: tuskin mikään muu sarja on saanut etukäteen näin negatiivista vastaanottoa.
J.R.R. Tolkien -fanien ärsyyntymisen ymmärtää, sillä sarjan tekijät ovat ottaneet runsaasti vapauksia lähdemateriaalin suhteen ja kirjoittaneet mukaan useita uusia hahmoja. Näyttelijöiden ihonväriin liittyvä suoranainen viha on kuitenkin pelkästään kuvottavaa.
En todellakaan ole mikään Tolkien-asiantuntija, vaikka Hobitti– ja Taru sormusten herrasta -kirjat tuli luettua ensimmäisen kerran ala-asteikäisenä. Huiman vaikutuksen teki myös Ryhmäteatterin kesällä 1988 Suomenlinnassa esittämä Sormusten herran näytelmäversio.
Sen muistin, että hobittiheimoista karvajalat olivat ruskeaihoisia. Tummista haltioista en ollut tietoinen. Asiantuntijoiden mukaan heitäkin löytyy Tolkienin teksteistä. Eipä näyttelijöiden ihonväristä siis sen enempää.
Amazon lähetti Mahtisormukset-sarjasta katsottavaksi ennakkoon vain kaksi reilun tunnin mittaista jaksoa – ne samat, jotka saapuvat Prime Videoon ylihuomenna perjantaina. Parin episodin perusteella saa jonkin sortin kuvan sarjan tyylistä ja tunnelmasta, muttei voi tietenkään antaa lopullista tuomiota.
Kritisoitavaa löytyy runsaasti, mutta Mahtisormukset on osittain positiivinen yllätys. Se ei paljoa vaadi, mutta sarjalla on kaikki mahdollisuudet olla kamalia Hobitti-elokuvia parempi.
Toiselle ajalle sijoittuva Mahtisormukset alkaa rauhallisemmasta ajanjaksosta ja keskiössä on pahuuden paluu Keski-Maahan. Suunniteltujen viiden tuotantokauden aikana on tarkoitus kertoa ainakin neljä laajempaa tarinaa: mahtisormusten takominen, Sauronin nousu uudeksi Mustaksi ruhtinaaksi, Númenorin nousu ja tuho sekä haltioiden ja ihmisten viimeinen liitto.
Amazonilla on oikeudet ainoastaan Taru Sormusten herrasta -kirjan liitteisiin sekä Hobittiin. Tekijät ovat kuitenkin kertoneet voivansa saada tapauskohtaisesti Tolkienin perikunnalta luvan hyödyntää muidenkin teosten sisältöä.
Amazon maksoi hurjan summan jo pelkistä oikeuksista ja sarjan tuotantobudjetti on mielipuolinen. Varsinkin viiden kauden mittaan venytettynä tekele haiskahtaa väkisinkin rahastukselta.
Visuaalisesti sarja on epätasainen. Kaikesta kyllä huomaa, että käytössä on ollut järjettömän suuri budjetti. Tehostepuolella mukana on silti aivan liikaa perusbulkkia, sitä samaa videopeliltä näyttävää tietokoneanimaatiota kuin aivan liian monessa muussakin nykyfantasiassa. Tämä siitä huolimatta, että erikoistehosteista vastaavat Wētā FX ja ILM.
Heti ensimmäisen jakson alussa Morfydd Clarkin esittämä Galadriel joukkoineen kohtaa lumipeikon, jonka haltiasoturi tappaa miekallaan mahdollisimman näyttävästi. Monsteri itse on kaikkea muuta kuin näyttävä. CGI-luomus on malliesimerkki illuusion rikkovasta tehosteesta. Otus on muuten oikein komea, mutta täysin vailla massaa ja liian irrallaan sitä ympäröivästä maailmasta.
Silti pimeän luolan varjoissa hyökkäävä hirvitys on sarjan tietokoneluomuksista paremmasta päästä. Muutamassa lähikuvassa siitä näkyy vain osa, oikeasti setissä kameran eteen läsäytetty kasa karvaa. Yhteensä ehkä sekunnin ajan vilahtava ”aito” peikko on huomattavasti CGI-tehostetta uskottavampi.
Örkkejä ei kahden jakson aikana nähdä kunnolla kuin yhdessä kohtauksessa. Ne ovat aivan julmetun hienoja, todella taitavasti maskeerattuja näyttelijöitä. Mahtisormukset olisikin voinut ottaa oppia Peter Jacksonilta. Mitä enemmän hän luotti elokuvissaan tietokoneluomuksiin vanhan koulukunnan tehosteiden sijaan, niin sitä kehnommiksi ne muuttuivat.
Upeimmillaan Mahtisormukset on odotetusti ulkokuvissa ja Uuden-Seelannin luontoon rakennetuissa seteissä. Kumma kyllä, myös lavasteiden taso vaihtelee melkoisesti. Esimerkiksi useampi sisätiloihin sijoittuva kohtaus on ihan teatteria, joissa setit näyttävät vain ja pelkästään lavasteilta. Karvajalkojen asumukset ja niitä ympäröivä luonto ovat oikein komeita. Myös tavallisten ihmisten kyläpahaset taloineen ja muine rakennuksineen vakuuttavat.
Puvustukseen, lavastukseen ja kaikkiin pieniin yksityiskohtiin on taatusti nähty aivan jumalattomasti vaivaa, mutta silti sarja tuntuu muoviselta. Fiilis on vinksallaan ja CGI uhkaa jyrätä kaiken käsintehdyn kauneuden alleen.
Morian kaivokset vielä menettelevät, mutta moni lokaatio on jopa Hobitti-elokuvia köpömmän näköinen. Vaikka maisemat ovat osaksi kuin videopelistä, niin onneksi kääpiöt tai muut hahmot eivät pompi Jacksonin jälkimmäisen trilogian tavoin kuin tasoloikassa. Ainakaan vielä.
Musiikki pauhaa massiivisen mahtipontisena melkein koko ajan. Yltiöpateettinen score haluaa korostaa kuvien eeppisyyttä niin paljon, että se uhkaa hukuttaa jopa muutaman rauhallisemmankin kohtauksen alleen. Parhaimmillaan Bear McCrearyn musiikki on malttaessaan rauhoittua, esimerkiksi Karvajalkojen arkea esittelevissä kohtauksissa.
Sävellysten toistuvat teemat eivät jää päähän soimaan ainakaan vielä parin jakson jälkeen, ei edes Howard Shoren alkutunnari.
Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvista löytyi hetkittäin alkuperäiskirjojen tunnelmaa. Sarjasta se uupuu lähes kokonaan. Mahtisormukset yrittää apinoida leffoja aivan liikaa. Sarjan pahimpia ongelmia onkin se, että kaikesta uudesta huolimatta teos nojaa lähinnä nostalgiaan. Elokuvien ystäville mukana on tietysti tuttuja hahmoja. Ihkauusien tulokkaiden juonikuviot toistavat pitkälti jo valkokankaalla nähtyjä tarinoita.
Karvajalka-hobittien touhuamista en halua spoilata, mutta mukaan on ängetty esimerkiksi kovin tutun oloinen haltian ja ihmisen rakkaustarina. Kumma kyllä nämä hahmot ovat ainakin tässä vaiheessa sarjan kiinnostavinta antia. Nuoren Elrondin ja Durin IV -kääpiöprinssin kaverisuhde tosin on todella köyhän miehen toisinto Legolasin ja Gimlin ystävyydestä.
Vaikka dialogi on välillä aivan kamalaa, sitä suoltavat näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kiitettävästi. Muutaman hahmon kohdalla roolitus on kuitenkin mennyt pieleen.
Robert Aramayolla ei ole tarpeeksi karismaa nuoreksi Elrondiksi. Hahmo on ylimielisyydessään lähinnä ärsyttävä. Morfydd Clark sopii aivan hyvin Galadrieliksi, vaikkei muistuta lainkaan Cate Blanchettin elokuvista tuttua versiota. Nuorempi Galadriel on soturi, aivan kuten lähdemateriaalissakin.
Toismaailmallisen eteeristä olemusta ei olisi tarvinnut silti poistaa lähes kokonaan. Haltiahahmoista uupuu melkeinpä kaikista ylväys ja henkeäsalpaava kauneus. Rooleihin on kyllä buukattu nättejä näyttelijöitä, mutta nämä haltiat ovat banaalin ihmismäisiä.
Markella Kavenagh on oiva Frodon tai Bilbon korvike seikkailunhaluisena Elanor ”Nori” Brandyfootina. Kääpiöistä kehut ansaitsee erityisesti Sophia Nomvete Disa-prinsessana. Ihmishahmojen näyttelijöistä on tässä vaiheessa hankala vielä sanoa oikein mitään.
Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset vaikuttaa ihan passelilta modernilta fantasiasarjalta. Tolkienien teosten tunnelman se kumma kyllä tavoittaa parhaiten keskittyessään hahmoihin, joita ei hänen alkuperäisteksteistään löydy. Sarjan alku etenee sopivan verkkaisesti, sillä hahmoja on mukana huima määrä.
Kahden episodin perusteella kauden loppu kiinnostaa paljonkin, mutta ehkä hieman vääristä syistä: kuinka paljon tekijät kehtaavat vääntää, kääntää ja muokata Tolkienin tarinoita ja saavatko he lähdemateriaalista peräisin olevat hahmot toiminaan yhtä hyvin kuin itse keksimänsä?
Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset alkaa Amazon Prime Videossa perjantaina 2. syyskuuta kahden jakson voimin. Uudet jaksot tulevat tarjolle aina perjantaisin.
