Arvostelu The Matrix Resurrections on tylsä metaelokuva, joka paasaa 148 minuuttia nykymaailman epäkohdista
Lana Wachowski palaa yhden sukupolven määritelleen elokuvasarjan pariin, mutta lopputulos ei vakuuta. The Matrix Resurrections on kaukana alkuperäisen loistosta.
Ensi-ilta: 25.12.2021
Alkuperäisnimi: The Matrix Resurrections
Ohjaus: Lana Wachowski
Käsikirjoitus: Lana Wachowski, David Mitchell & Aleksandar Hemon
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Yahya Abdul-Mateen II, Jessica Henwick, Jonathan Groff, Neil Patrick Harris, Priyanka Chopra Jonas & Jada Pinkett Smith
Pituus: 148 minuuttia
Ikäraja: K12
Alkuperäinen The Matrix (1999) onnistui muovaamaan vuosituhannen vaihteessa kollektiivista tajuntaa ja luomaan samalla kokonaan uudenlaisen elokuvakielen. Sen vaikutusta kulttuuriin ja elokuvakerrontaan on mahdoton tiivistää yksittäiseen arvosteluun, mutta leffan jäljet simuloidusta todellisuudesta, filosofisista pohdinnoista ja erityisesti bullet time -efektistä on nähtävissä vielä nykypäivänä niin valkokankaalla kuin sen ulkopuolellakin. Jopa siinä määrin, että 18 vuotta alkuperäisen trilogian jälkeen julkaistu neljäs osa, The Matrix Resurrections, nostaa ne keskeiseksi osaksi omaa kerrontaansa.
Viimeaikaisia uudelleenlämmittelyjä mukaillen The Matrix Resurrections tuo nyky-yleisön eteen vuosien takaisen rakastetun elokuvasarjan, jonka alkuperäiset näyttelijät palaavat rooleihinsa houkuttelemaan myös nostalgikot mukaan bileisiin. Alkuperäisen trilogian toinen ohjaaja Lana Wachowski jatkaa niin ikään kameran takana sovittaessaan David Mitchellin ja Aleksandar Hemonin käsikirjoittaman tuotoksen valkokankaalle. Tässä kohtaa yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat muiden uusioversioiden kanssa.
Alkuperäinen The Matrix -trilogia tarjosi katsojille jotain yllättävää ja uutta, minkä The Matrix Resurrections pyrkii toistamaan. Lopputulos on kyllä jotain täysin poikkeuksellista, mutta valitettavasti tämä on saavutettu riistämällä tuotoksesta sen viihdearvo ja oikeastaan koko elokuvallisuuskin. Kyseessä on sen sijaan paikoin tuskallisen itsetietoinen metaelokuva, joka yhdistää nostalgiankaipuun, koko Matrix-kulttuurin ja sitä seuranneet ilmiöt esseistiseksi vuodatukseksi kaikesta, mikä maailmassa on tällä hetkellä väärin.
Tai näin näkemäni itse tulkitsin, sillä Resurrections muistuttaa ylenmalkaisella paasauksellaan likemmin heikompia jälkeläisiään – vuoden 2003 Matrix Reloadedia ja Matrix Revolutionsia – kuin paljon tiukemmin editoitua alkuperäistä teosta.
Tyylikeinossa ei tietenkään ole mitään väärää, sillä elokuvat ovat tulkinneet, leikelleet ja peilanneet yhteiskuntaa läpi historian. Sanoma on kuitenkin usein ujutettu hienovaraisesti kuvien väliin elokuvan toimiessa omana itsenäisenä teoksena ja samalla ajatuksia kannattelevana alustana. Lana Wachowski tuntuu sen sijaan hyödyntävän kaksi ja puoli tuntia kestävää elokuvaansa vangitsemalla katsojansa kuuntelemaan väkipakolla niin Netflixin, Wikipedian, kasvatuksen, toiseuden kuin luultavasti kymmenien muiden asioiden vääryyksistä nyky-yhteiskunnassa.
Silmäniskut eivät ole millään tapaa hienovaraisia, vaan puhdasta metakerrontaa, joka peittoaa varsinaisen elokuvan allensa.
Syy, miksi en ole kertonut juurikaan juonesta, on yksinkertaisesti se, ettei tekijöitäkään tunnu se kiinnostavan lainkaan.
The Matrix Resurrectionsin alku on puhdasta kommentaaria leffasarjan vaikutuksesta kulttuuriimme ja pohdintaa siitä, kuinka sille voisi tehdä jatko-osan – heh, heh, tajusitteko miten nokkelaa? Ja tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti, sillä meidän katsojiemme tuntemat The Matrix -leffat ovat tässä elokuvassa The Matrix -peli, jota Thomas Anderson (Keanu Reeves) koodaa työkseen. Ja vaikka tällainen metatason kerronta aiheuttaa juuri tekijöiden kaipaamaa päänrapsutusta katsomossa, sitä ei lopulta jaksa kuunnella kahden ja puolen tunnin edestä ilman muuta virikettä.
Ei varsinkaan, kun elokuva alleviivaa toistuvasti tekevänsä tätä tarkoituksella.
Elokuvan edetessä tekijöiden itsetietoisuus kietoutuu osaksi juonta, joka on käytännössä eräänlainen uusioversio alkuperäisestä The Matrixista. Tosin sillä poikkeuksin, että sekä katsojat että elokuvan hahmot tiedostavat sen olevan uusioversio, jossa Anderson kaivaa tiensä jälleen läpi kaninkolon. Valitettavasti fanien kannalta lopputulos ei ole sen viihdyttävämpi, sillä Resurrections ei lopulta tuo maailmaan mitään uutta tai mielenkiintoista, vaan se tuntuu jämähtäneen samaan tilaan kuin 18 vuotta sitten. Asiantilaa luonnollisesti toki kommentoidaan ja jopa parodioidaan, joskaan ei järin onnistuneesti.
Valitettavasti parissa vuosikymmenessä ei ole myöskään opittu nähtävästi mitään meheviä uusia niksejä elokuvaan, joskin taustalla voivat vaikuttaa koronapandemian aiheuttamat hankaluudet tuotannossa.
Alkuperäinen The Matrix on edelleen visuaalisesti äärimmäisen tyylitelty toimintaelokuva, mutta Resurrections tuntuu sen sijaan välittömästi unohdettavalta tusinarymistelyltä. Kohtauksista uupuu dynamiikka ja näiden sisäinen kerronta, eikä koreografiastakaan ole juuri tietoa. Jopa ikonisten kohtausten uudelleenlämmittelyt on tehty merkittävästi heikommin kuin esikuvissa. Lopputekstien rullatessa muistin enää vaivoin yhtäkään toimintakohtausta elokuvasta, siinä missä The Matrixin vastaavat ovat syöpyneet pysyvästi verkkokalvoille.
The Matrix Resurrections on siten lähempänä alkuperäisen trilogian kahta heikompaa osaa kuin alkuperäistä mestariteosta. Sen vaivaannuttava itsetietoisuus ja korostettu metakerronta tuntuvat pikemminkin paasaukselta kuin viihteeltä, eikä maailmaan palaavat fanitkaan saa tuotoksesta mitään uutta tai yllättävää.
Lopputuotoksesta onkin hyvin vaikea löytää mitään kovin positiivista sanottavaa.
Ellei kyseessä ole sitten Lanan valtava keskisormi isojen tuotantoyhtiöiden pakottavalle tarpeelle työstää liukuhihnalla jatko-osia, uusioversioita ja lämmittelyjä alkuperäisten tuotosten sijaan, jolloin The Matrix Resurrections on ainakin mojovan onnistunut haistattelu – joskaan ei tällöinkään katsojan kannalta.
MATRIX RESURRECTIONS
”The Matrix Resurrections onnistuu ainakin yllättämään, mutta valitettavasti juuri muuta elokuvalla ei sitten olekaan tarjota.”
