Arvostelu: Veitset esiin on erinomainen murhamysteeri The Last Jedi -ohjaajalta ja Daniel Craigin kaltaisilta huippunäyttelijöiltä

29.11.2019 07:00 | Olli Sulopuisto

Rian Johnsonin elokuva onnistuu lähes mahdottomassa: olemaan samaan aikaan sekä uskollinen murhamysteerigenrelle että tekemään siitä hienovaraista pilaa.


Ensi-ilta: 29.11.2019
Alkuperäisnimi: Knives Out
Ohjaus: Rian Johnson
Käsikirjoitus: Rian Johnson
Pääosissa: Daniel Craig, Christopher Plummer, Chris Evans, Ana De Armas, Jamie Lee Curtis, Don Johnson & Michael Shannon
Pituus: 130 minuuttia
Ikäraja: K12


Tiedättehän, mitä Agatha Christie sanoi murhamysteereistä? Että ne ovat kuin donitseja, joissa… ei hetkinen, nyt sotken. Christiellä oli poirotit ja marplet, donitsiviisaus on Rian Johnsonin kynästä.

Pointtini on seuraava: Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä on suljetun huoneen murhamysteeri, jonka keskiössä huseeraa eksentrinen etsivä. Se on kuitenkin samaan aikaan myös humoristinen kommentaari genrestä, jota ohjaaja-käsikirjoittaja Johnson taitaa ihan pikkuisen rakastaa.

Ja tiedättekö mitä? Veitset esiin on vallan erinomainen kyyti, jonka mukaan antautuu mielellään.

Tapahtumapaikka voisi sinänsä olla Christieltä: synkeän oloinen kartano, jossa perhe kokoontuu juhlimaan varakasta patruunaa. Hän on tehnyt omaisuutensa – ja oikeastaan kaikkien muidenkin omaisuuden – kirjoittamalla valtavan suosittuja dekkareita.

Seuraavana aamuna hän löytyy huoneestaan kuolleensa, selittämättömällä tavalla surmattuna. Kaikilla on salaisuuksia, useimmilla myös motiivi. Tämä on kuitenkin mysteeri, joka ei selviä edes pelkän murharyhmän voimin, vaan paikalle saapuu myös pianoa häiritsevästi pimputtava yksityisetsivä. Sitten peli voi alkaa.

Veitset esiin on elokuva, joka nauttii katsojain oletuksilla leikkimisestä. Se paljastaa vihjeitä ja antaa katsojan rakentaa niiden pohjalta tulkinnan, jonka jälkeen paljastetaan lisää vihjeitä, jotka kääntävät tulkintaa aivan toiseen suuntaan. Se palkitsee paneutuneen katsojan, mutta myös vetää välillä maton alta. Kivaa!

Keskustelin näytöksen päätyttyä kollegan kanssa siitä, onko elokuvan kerronta epäluotettavaa. Minun tulkintani mukaan ei, mutta mukana on paljon subjektiivista kerrontaa – tältä asiat näyttivät yhden hahmon näkövinkkelistä, toisesta kulmasta taas toisenlaiselta.

Elokuvan tyyliä voisi kuvata runsaaksi. Runsaus ulottuu jokaiseen osa-alueeseen, käsikirjoituksen rakenteesta huumorin sortimenttien kautta näyttelijäsuorituksiin.

Otetaan vaikka takaumat. Niitä on paljon, mutta tarinaa on helppo seurata – paitsi silloin, kun leikkauksilla synnytetään tarkoituksellista hetkellistä hämmennystä, joka laukaistaan hetkeä myöhemmin. Niistä syntyy myös huumoria, samoin kuin vuorosanojen ihmeellisestä krumeluurista sekä tavoista, joilla ihmiset ja esineet on aseteltu kameran varsin tiukkaan 1,85:1-kuvasuhteeseen. Mikään ei tunnu vahingossa huitaistulta, vaan kaikki huokuu omistautumista elokuvataiteelle sekä ajoittaisille oksennusvitseille.

Eikä unohdeta näyttelijöitä! Heidän hahmoistaan ja roolityövalinnoistaan voisi kirjoittaa kokonaan oman tekstinsä. Kyseessä on ehta ensemble, jossa jokainen saa astua vuorollaan näyttämölle ja piirtää tulkintansa ääriviivat erottuvalla eleellä tai maukkaalla repliikillä. Joku on lukenut New Yorker -aikakauslehdestä pitkän artikkelin, joku vain siitä kertovan tweetin. (Rian Johnsonin kertomana tämä on hauska juttu.)

Pitää olla pelkkä ihmiskuori, jos ei ilahdu Jamie Lee Curtisin, Don Johnsonin, Christopher Plummerin, Michael Shannonin, Noah Seganin ja Jaeden Martellin tyylittelyistä. Siihen päälle tulee vielä Daniel Craig, jonka roolihahmoa on jostain käsittämättömästä syystä siunattu sekä omituisella nimellä (Benoit Blanc eli, ööh, Teppo Tyhjä) että eteläisiin Yhdysvaltoihin viittaavalla aksentilla, joka on niin paksu että sen voisi purkittaa ja myydä Lindahlsin partaäijäjogurttina.

Näyttelijäsuoritusten ei kaiketi ole tarkoituskaan olla erityisen täyteläisiä tai ”realistisia”. Tyylivalintoja voisi kutsua ylinäyttelemiseksi, jos ei esim. ole yhtään makua eikä tajua mistään mitään. Kokonaisuutena ne kuitenkin tuntuvat juuri sopivilta.

Oikeastaan vain Ana de Armas, LaKeith Stanfield ja Chris Evans tuntuvat operoivat hieman hillitymmässä rekisterissä. Se ei tunnu tyylirikkeeltä vaan juuri sopivalta vastapainolta, joka saa muiden hassuttelut tuntumaan entistä tyydyttävämmiltä.

Rian Johnson on näyttämisen haluinen ohjaaja. Siitä seuraa hetkiä, kuten takauma, joka keskeyttää ilmaan heitetyn kolikon lennon hyväksi toviksi. Aivan ihana hetki, mutta joku toinen katsoja voisi pitää sitä leuhkana tai ainakin tarpeettoman koristeellisena temppuna.

Tarina voisi olla ajaton, tai ehkä pikemminkin sijoittua jonnekin 1800- ja 1900-lukujen nivelkohtaan, kuten monet esikuvistaan. Tapahtuma-aika on kuitenkin hyvin tietoisesti ja tarkasti täsmätty 2010-luvun loppupuolelle, sillä näiden ihmisten puheissa vilisee alt-right, Twitter, Netflix, Instagram ja Juul. Eikä se ole pelkkää pintakoristelua, vaan koko juonikuvio kytketään ajankohtaiseen teemaan.

Yleensä pidän sellaista läpinäkyvänä yrityksenä saada taideteos tuntumaan Tärkeämmältä Kuin Se Onkaan™, mutta Johnsonin käsissä se tuntuu ikiaikaisten teemojen modernisoidulta tulkinnalta. Sitä paitsi teeman ja juoni kytkeytyvät tiukasti yhteen, mikä vähentää päälle liimaamisen tunnetta.

Veitset esiin on hyvin (itse)tietoinen genrestään. Yhdessä välissä hahmot kommentoivat tapahtumien olevan ”aivan kuin sellaista mitä isä kirjoittaisi”. Onhan kovin harvinaista, että elokuva onnistuu samaan aikaan sekä täyttämään tyylilajinsa vaatimukset että pilkkaamaan. Yleensä lopputulema on osiaan pienempi, tällä kertaa onneksi ei.

VEITSET ESIIN – KAIKKI OVAT EPÄILTYJÄ

”Veitset esiin – kaikki ovat epäiltyjä tarjoaa henkirikoksen, rennon näyttelijäkaartin ja taitavaa elokuvantekemistä. Enempää ei voi katsoja vaatia.”

Muropaketin uusimmat