Haastattelu: Markku Pölönen teki paluun Lieksa!-elokuvalla
Markku Pölösen piti lopettaa elokuvien ohjaaminen, mutta eihän siitä mitään tullut. Tänään teattereihin saapuneesta Lieksa!-elokuvasta taukoa tuskin huomaa, sillä se on luontevaa jatkoa Pölösen aiemmille, nostalgian sävyttämille kuvauksille maaseudusta ja sen murroksesta. Ohjaaja kertoi Kaistalle, mitä Suomen Filmiteollisuuden henkiinherättäminen merkitsee, miten näyttelijöitä ollaan ohjaamatta ja miksi Lieksasta tehtiin myös englanninkielinen versio.
Kaksi vuotta sitten kuolleista nostettu Suomen Filmiteollisuus ja sille rakennettu Kontiolahden filmikylä olivat pitkälti syynä siihen, että Markku Pölönen ylipäänsä palasi elokuvien pariin.
Yli 40 vuotta sitten konkurssiin ajautunut Suomen Filmiteollisuus on yksi suomalaisen elokuvahistorian tärkeimmistä – ellei peräti tärkein – tuotemerkki, joten kovin pitkään Pölösen ja hänen vaimonsa Satu Sadinkankaan ei tarvinnut sen ostamista miettiä.
”Se on antanut meidän porukalle ryhtiä kun tietää, että kaiken muun suomalaisen elokuvan genressä voi sössiä, mutta sitä ei saa anteeksi, jos tämän alla tekee jotain matalamielistä paskaa”, ohjaaja sanoo.
Omat tuotantotilat mahdollistivat poikkeuksellisia asioita, kuten pitkälle ajanjakson kattavat kuvaukset. Se on myös kirjoitettu palasina, eli ensin kuvattiin kesän kohtaukset, jonka jälkeen Pölönen leikkasi ne valmiiksi kohtauksiksi ja painui kirjoittajankammioon miettimään, kuinka jatketaan.
”Juuri siitä syystä, että oli mahdollista kuvata eri jaksoissa, oli mahdollista tarkkailla työnsä jälkeä ja suunnata sitä uudestaan”, hän kertoo.
Lieksan synnyssä oli muutakin erikoista. Mykkää Kasperia esittävä Samuli Vauramo pyydettiin mukaan elokuvaan ennen kuin hänelle oli edes roolia. Se kirjoitettiin sitten miestä myöten, kuten moni muukin osa.
”On etuoikeus, että niin voi menetellä. Tiedän, mihin he pystyyvät ja mitkä heidän bravuurinsa ovat, joten on hyvä kirjoittaa”, Pölönen kertoo.
Vauramo puolestaan kertoo ihmetelleensä, ettei Pölönen järjestänyt koekuvauksia.
”Neljän puhelun jälkeen uskoin, että ihan varmasti ollaan ottamassa tähän elokuvaan”, hän sanoo.
Sekä Vauramo että elokuvan naispääosan näyttelevä Sanna-Kaisa Palo kuvailevat Pölöstä lempeäksi ja hienovaraiseksi ohjaajaksi, joka osaa luoda kuvauspaikalle turvallisen ilmapiirin.
”Siinä on niin tekniikan armoilla. On kauhean tärkeää, että tuntee ’tuli mitä tahansa, minä voin tehdä työni rauhassa'”, Palo sanoo.
Ohjaajan oma selitys hienovaraiselle maineelleen on, että hän ei ohjaa – siis enää siinä vaiheessa, kun kamera käy. Pölösen mukaan näyttelijöiden ohjaaminen aloitetaan jo kauan ennen kuvauksia ja harjoituksia, siinä vaiheessa kun roolihahmosta vasta keskustellaan.
”Kameran edessä näyttelijällä pitää olla sellainen vaikutelma, kuin hän itse tekisi sen roolin”, hän sanoo.
Ohjaaja uskoo, että näyttelijä on lukenut käsikirjoituksen huolella ja rakentanut siitä oman käsityksensä, jota ei pidä ulkopuolisen mennä ihan vähillä sörkkimään. Sitä paitsi oikeastaan ohjaajan työ näyttelijöiden kanssa on puoliksi valmis jo siinä vaiheessa, kun sopimukset allekirjoitetaan.
”Kun on valinnut rooleihin oikeat henkilöt, 70 prosenttia ohjaajan työstä on tehty. Toisaalta: jos siinä epäonnistuu, kaikki menee päin helvettiä.”
Pitkän uran tehneen Pölösen elokuvat on helppo tunnistaa hänen tekemikseen, katsoi sitten yli vuosikymmenen takaista Onnen maata tai Lieksaa. Ohjaaja kertoo kuitenkin muuttuneensa viimeisimpien elokuviensa myötä. Yhdessä päivässä kuvattu dogma-vaikutteinen komedia Emmauksen tiellä poisti elokuvantekemisen prosessiin liittyviä pelkoja ja Koirankynnen leikkaajaan hän suhtautui jo ”melko rauhallisesti”.
”Rohkeutta on tullut tässä 50 ikävuoden tienoilla lopultakin aika tavalla. Nyt on sellainen olo, että voin tehdä mitä hyvänsä. Ainoa, mitä puuttuu, on raha”, hän sanoo.
Niin, raha. On kulunut muutama viikko siitä, kun ryhmä suomalaisia elokuvatuottajia ja -ohjaajia julisti alalle tuotantosulun, ellei valtio anna kotimaiselle elokuvalle lisää tukieuroja. Aiemmin Pölönen on jo ehtinyt mainita rahanpuutteen näkyneen niin, että kaiken piti onnistua ensimmäisellä kerralla, uusintakuvauksiin kun ei olisi ollut varaa.
Ohjaajalle ominainen kuivakka huumori on mukana tässäkin analyysissä.
”Olisi kiva tämän elämän puolella tehdä yksi elokuva hyvällä budjetilla. Jos siitä tulisi ihan paska, ei olisi mitään selityksiä”, hän sanoo.
Veri tuntuisi vetävän ohjaajaa maailmalle. Kun elokuvaa suunniteltiin, Pölönen uhosi vievänsä sen Suomen edustajana Oscar-kisaan. Lieksasta purkitettiin samalla kertaa sekä suomen- että englanninkieliset versiot, mitä ohjaaja perustelee maailmanvalloituksen helpottamisella.
”Suurin osa maailman elokuvaa katsovista ihmisistä ei osaa lukea alatekstejä, mutta miljoonat ja taas miljoonat osaa englantia, niin elokuva menee dialogin osalta aivan hukkaan”.
Ulkomaista levittäjää lähdetään etsimään loppuvuodesta. Pölönen ei kuitenkaan olisi Pölönen, ellei hän luettelisi muutamaa lisäsyytä. Naama peruslukemilla, tietenkin.
”Se on niin helppoa tehdä, että kuvataan vain yksi otto lisää. Näyttelijät joutuvat vähän lujemmalle, mutta siitähän niille maksetaan”, hän sanoo.
”Se on myös camp-klassikko-mielessä hyvä katsojan hihitellä.”
Kun nyt kerran on vauhtiin päästy, on turha jarrutella. Pölösen suunnitelmissa on tuoda seuraava elokuva teattereihin jo vuoden päästä syksyllä. Kyseessä on Ralliraita-nimellä kulkeva komedia jokamiesluokan rallin maailmasta.
”Parikymmentä komedianäyttelijää ja puolitoista tuntia sellaista rytkettä, että sitä ei kaikkien munuaiset kestä.”
Mikäli siis elokuvatuottajien tuotantosulku päättyy.
