Interstellar on jättiseikkailu, joka meinaa tukehtua suuruuteensa

Alkuperäisnimi: Interstellar
Ensi-ilta: 7.11.2014
Ohjaaja: Christopher Nolan
Käsikirjoittaja: Jonathan Nolan, Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Ellen Burstyn, John Lithgow, Michael Caine, Casey Affleck, Wes Bentley, Bill Irwin, MacKenzie Foy, Topher Grace, David Gyasi 
Elokuvan pituus: 169 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Avaruusseikkailu panee vastakkain ihmiskunnan tulevaisuuden ja lasten rakkauden
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Joskus lähitulevaisuudessa maapallo on vihdoin antanut periksi. Ihmiskunta nääntyy nälkään ja tukehtuu pölyyn ja se on meille ihan oikein. Ainoa pelastus löytyy tähdistä, jos löytyy. Se on hullu, uhkarohkea riski, joka saattaa merkitä itsemurhaa tai uutta alkua. Eli meno on taas sopivasti isollaan Christopher Nolanin uudessa elokuvassa.

Lyhyestä virsi kaunis: Interstellar on massiivinen elokuva, mutta se ei ole suuri elokuva. Siinä reissataan toisiin maailmoihin ja kamppaillaan perimmäisten eettisten kysymysten kanssa, mutta kaikki on kerrottu samalla tasaisella hesepurilaismeiningillä, johon Christopher Nolanin elokuvissa on jo totuttu. Uudistumista ei tarvitse pelätä tai toivoa.

Interstellarin päähenkilö on Matthew McConaugheyn esittämä Cooper, nykyinen maanviljelijä ja entinen avaruuslentäjä ja insinööri, kuten hän itse muistaa mainita. Hän on mies, joka pitää rintataskussa aina kynää ja muistivihkoa ihan varmuuden vuoksi. Tytär ja poika ovat hänelle tärkeimpiä asioita maailmassa, mutta tuntemattoman kutsu on kova.

Nolan on parissakin suhteessa 80-prosenttinen elokuvantekijä. Hän on hyvä kehittelemään fantastisia skenaarioita ja ensimmäinen tunti—puolitoista menee oikein ripeästi. Sitten taas kertomusten yksityiskohdat jäävät vähän hapsottamaan ja rautalankaa on tarjolla niin paljon, että hitainkin katsoja varmasti tajuaa kaiken lopussa.

Vertauskuvat ovat ilmeisiä. Elokuvan alussa Cooper jahtaa kohdetta pickupilla sokkona läpi maissipelon eikä ole huomata että vastaan tulee jyrkänne, hahmot puhuvat Newtonin kolmannesta laista juuri ennen kuin jotain merkittävää tapahtuu ja Nasan avaruushankkeen nimi on Lasarus. Näitä tämmösiä.

Myös ohjaajana Nolan pelaa varman päälle. Avaruudessa ja maassa samaan aikaan tapahtuvat tarinat on ristiileikattu selkeästi ja jännittävästi. Toisaalta hän tunkee lähikuvia näyttelijöiden kasvoista jo alkupuolella joka paikkaan niin paljon, että lopun todella tärisyttävissä kohtauksissa tiiviin otoksen teho on vaimea. Eikä pliiiiis puhuta musiikista, jolla isän ja tyttären ero on kuorrutettu — ikään kuin se ei muutenkin olisi liikuttava hetki.

80-prosenttinen käsikirjoittaja kertaa 80-prosenttinen ohjaaja tekee yhteensä 64-prosenttisen elokuvantekijän. Heureka! Olen ratkaissut objektiivisen elokuvakritikin mysteerin! *heittää muistiinpanot riemukkaasti ilmaan*

Onneksi Nolanin yhteistyökumppanit ovat taitavia. Interstellarin arkisen kulahtanut tulevaisuus näyttää käsinkosketeltavalta, yhdistelmältä Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa ja 1960-luvun avaruusoptimismia. Kiitos kuuluu myös elokuvaaja Hoyte van Hoytemalle ja tuotantosuunnittelija Nathan Crowleylle. Ilmeisiä inspiraation lähteitä ovat maailman hienoimmat avaruuselokuvat, kuten 2001: avaruusseikkkailu, Hiljainen pako ja Tähtien sota. Filmille kuvattua elokuvaa on melkein sääli katsoa 2K-tarkkuuden digiprojektiona meikäläisissä teattereissa.

Tarinana Interstellar on peräkkäisistä dilemmoista rakennettu ketju, jossa hahmot joutuvat vähän väliä valitsemaan ojan ja allikon välillä. Jäädäkö Maahan vai etsiäkö ihmiskunnalle uusi koti? Pelastaako osa ihmisistä varmasti vai kaikki riskillä? Tutkiako avaruutta vielä pidemmälle, jos se tarkoittaa että kotimatka saattaa jäädä tekemättä? Rakkaus vai järki?

Viimeinen vastinpari kertoo Interstellarin kahtiajakautuneesta luonteesta. Toisaalta se haluaa olla kova scifielokuva, joka tapahtuu tuntemamme maailman fyysisten lainalaisuuksien puitteissa ja käyttää sitä kehikkona, jonka päälle inhimillinen draama rakentuu — tähtimatkailu on hidasta homaa eikä paluusta ole varmuuta ja eksoplaneetat voivat olla elinkelpoisia mutta silti hengenvaarallisia.

Mutta mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän livetään puhtaan hömpän puolelle. (Juu, hömppää! Arvotan erilaisia kerronnallisia keinoja säälittä!) Siinä vaiheessa kun rakkaus on avain ja motiivi maailmankaikkeuden salaisuuksien ratkomiseen, äh öh, niin no, tuota siis joo. Totean siis vaan, että minun makuuni Interstellarissa nähtävä tesseraktissa hengailu menee höpsöksi.

Kyseessä on nimittäin perinpohjaisen isi-henkinen elokuva. Se tarkoittaa, että kaikki on sopivasti kädenlämpöistä ja siististi coolia, mutta myös että asioihin on mukava ja perheen yhtenäisyyttä korostava ratkaisu. Ei säröjä, ei perusarvojen kyseenalaistamista. Eipä sillä, että moista voisi odottaa elokuvalta, jonka Jonathan Nolan on alunperin kirjoittanut Steven Spielbergin ohjattavaksi, vaikka Nolanin veljekset panivatkin käsikirjoituksen uusiksi siinä vaiheessa kun Christopher astui puikkoihin.

Näyttelijäkaarti on niin laaja, että John Lithgow’n ja Casey Affleckin tapaisten naamojen bongailusta saisi melkein juomapelin. Kaikki ovat järjestään hyviä. Anne Hathaway joutuu tunnustamaan ettei tiedä kaikkea, Jessica Chastain taas luottaa siihen, ettei kaikki vaivannäkö voinut olla turhaa. Matthew McConaughey on edelleen iskussa miehenä, joka mutustelee sanoja kuin siirappiuutetta. Hän on hyvä tekemään isot tunteelliset paljastukset pienesti, mikä vain lisää niiden tehoa.

On sitä suurempi sääli että Hans Zimmerin musiikki on täynnä jättimäisiä kirkkourkuja ja staccatohakkausta, jotka korostavat lähes jokaista tunnetta alleviivaustussin lailla. Välillä mieleen tulee jopa Philip Glassin Koyaanisqatsi-soundtrack, tosin aika paljon suoraviivaisempana versiona.

Että isoa on, kaikki, niin avaruus kuin Christopher Nolanin elokuvatkin. Jälkimmäiset kyllä myös välillä paljon tylsempiä kuin universurmi, mutta silti parhaimmillaan aika ihanasti isoja.