Pan’s Labyrinth
Jos vuoden 2006 elokuvatarjonnasta olisi pakko nostaa esiin yksi ainoa elokuva, se olisi Guillermo del Toron Pan’s Labyrinth. Meksikolaisohjaaja on päässyt vihdoinkin tekemään teoksen, jossa limittyvät henkilökohtaiset intohimot, historia ja vahva näkemys siitä, mitä elokuvan tekemisen pitäisi täydellisessä maailmassa olla.
Pan’s Labyrinthiä on liki jokaisessa sitä käsittelevässä jutussa luonnehdittu ”aikuisten saduksi”, mutta lausunto vie ajatukset helposti aivan väärille teille. Tässä elokuvassa aikuiset eivät elä satua, vaan todellisuutta. Kokijana on 12-vuotias Ofelia-tyttö (Ivana Baguero), jolla ei sodan keskellä ole mitään mahdollisuutta sanoa mielipidettään omaan elämäänsä. Viimeisillään raskaana oleva nainen on saapunut tyttärensä kanssa keskelle Espanjan valtion joukkojen ja sissien käymää sotaa vuonna 1944 ollakseen yhdessä syntymättömän lapsen isän kanssa. Kylmä ja etäinen kapteeni Vidal (Sergi Lopez), Ofelian isäpuoli, edustaa juuri sellaista olemisen ja toiminnan tapaa, mitä vastaan olisi taisteltava. Sissien vastarinta alkaa vaikuttaa nopeasti kummallisen oikeutetulta.
Eräänä yönä Ofelian silmien edessä ötökästä muodostuu keiju, joka johdattaa tytön ensin labyrinttiin, sitten maan alle ja siellä vastakkain liki hirviömäisen fauni-hahmon (Doug Jones) kanssa. Sarvipäinen, jo vanhentuneilla sorkkakoivillaan horjuva fauni kertoo Ofelialle, että tämä on oikeasti prinsessa, jolla on mahdollisuus päästä kotiin kuninkaallisten vanhempiensa luo suoritettuaan kolme tehtävää. Ofelia on häkeltynyt. Fauni ei vaikuta varsinaisesti miltään hyvyyden lähettiläältä, vaan lähinnä omaan asemaansa kyllästyneeltä pikkuvirkamieheltä. Tyttö joutuu päättämään, luottaako lainkaan olentoon vai ei. Päätös ei ole mikään helppo juttu.
Hämmästyttävintä elokuvassa on se vaivattomuus, jolla del Toro yhdistää fantastisen ja realistisen. Lopulta on hyvin vaikea sanoa, onko Ofelialla vain hyvin vilkas mielikuvitus vai onko tuolla jossain todellakin parempi, oikeudenmukaisempi maailma. Jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle taipuu mielellään. Armeijan arki kidutuskohtauksineen ja kohtuuttomine siviilien simputtamisineen kertoo todennäköisesti sen, miten asiat todella olivat, mutta se ei estä toivomasta, että jossain toisaalla Ofelian on paljon parempi olla.
Mielenkiintoista on myös del Toron tapa tutkia ihmisen selviytymistapoja sotatilanteessa. Ofelian äiti on valinnut rakkaudettoman liiton, jonka tarkoitus on tuottaa egoistiselle upseerille miespuolinen jälkeläinen. Armeijakolonnan päällikön taloudenhoitaja Mercedes (Maribel Verdu) on päättänyt kapinoida valtiovallan mielipuolista väkivaltaa vastaan. Kapteeni Vidalilla taas ei ole mitään muuta tarkoitusta olemassaololleen kuin sota ja sen tuoma mahdollisuus päästää ulos kaikki se pahuus, mikä ihmisyyttä osiltaan vielä tänäkin päivänä määrittää. Mutta fantasiaolento ei vaikuta sen paremmalta. Silläkin tuntuu olevan oma itsekäs suunnitelmansa, jonka voi ainoastaan aavistaa.
del Toro teki elokuvan lopulta palkatta. The Devil’s Backbonen (2001) teemoja jatkavan leffan tuotantoprosessi oli erityisen vaivalloinen, sillä Hollywood näkee työläistensä puuhastelevan mieluummin Blade II:n tai Hellboyn kaltaisten fantastisten toimintapätkien kanssa, eikä vakavien, eurooppalaisen valtion traumaattista lähihistoriaa purkavien teoksien parissa. Jos del Toron suunnitelmia on uskominen, kolmaskin Espanjaan sijoittuva sotaelokuva odottaa tulemistaan. Sitä varten del Toro käväisee käärimässä rahaa Hellboyn jatko-osalla, joka saataneen teattereihin parin vuoden sisällä.
El Laberinto del Fauno
Meksiko/Espanja/USA 2006
Ohjaus ja käsikirjoitus Guillermo del Toro
Rooleissa Sergi Lopez (Vidal), Maribel Verdu (Mercedes), Ivana Baguero (Ofelia), Doug Jones
K15
120 min
