Resident Evil: Tuho (**)

Resident Evil on laajentunut vain muutamassa vuodessa pelifilmatisoinnista elokuvatrilogiaksi. Pelimäisyys on silti yhä vahvasti läsnä jopa sarjan kolmannessa osassa. Heti elokuvan alussa päähenkilö Alice tutustuu päällisin puolin rauhalliseen miljööseen, kunnes alkaa hiipiä ympäriinsä kulmien taakse vilkuillen ja kuolettavia ansoja väistellen. Asetelma on tuttu jokaiselle konsolipelien parissa joskus aikaansa viettäneelle. Pelimäisyydestään huolimatta Resident Evil: Tuhon alku lukeutuu sen parhaisiin kohtauksiin. Elokuvan ongelmat, vaikka niitä riittääkin, eivät siis tällä kertaa liity elokuvan pelimäisyyteen.

Alun ohella Russell Mulcahyn ohjaaman Resident Evil: Tuho –elokuvan parasta antia on sen Mad Maxista lainattu miljöö. Nevadan autiomaan hiekan raiskaamissa raunioissa laahustavat elävät kuolleet ovat komeaa katseltavaa ja tervetullutta vaihtelua kaupungin kaduilla eläville serkuilleen. Sen suurempia uudistuksia ei zombie-elokuvien genreen tuore RE kuitenkaan onnistu tuomaan. Mukana on itse asiassa liiankin tarkasti kaikki lajityypin kliseet: sivuhahmoja tykinruoaksi, tartunnan saanut mutta sen salaava hyvis, unelma saastumattomasta turvapaikasta, tiedemies tekemässä kokeita zombeilla… Näitähän riittää.

Zombie-varikset tuovat elokuvan vihulaisgalleriaan vaihtelua, mutta elävät kuolleet eläimet eivät nekään ole enää tuore keksintö. Enemmän saadaan irti Alicen telekineettisistä voimista, joita esitellään etenkin loppukohkauksessa kuin Akira-animessa ikään. Matsi on visuaalisesti komea, mutta muuten elokuvan taistelukoreografiat ovat nykypäivän standardeilla vanhanaikaisia. Milla Jovovich on toki vuosien saatossa saanut varmuutta liikkeisiinsä, eikä edes kuvausten tekeminen ns. siunatussa tilassa ole naista hidastanut. Silti Jovovichkaan ei liikesarjoistaan juuri mitään saa irti, sillä taistelukoordinaattori Charles Currier ei ole tehnyt työtänsä tarpeeksi hyvin. Tästä huolimatta Jovovich onnistuu olemaan elokuvan ainoa näyttelijä, joka jää edes jotenkin mieleen. Se ei tosin RE: Tuhon miehityksellä vielä paljon ole. Heroesista tuttu Ali Larterkin kun on päätynyt tällä kertaa pelkäksi Sarah Connor -pastissiksi.

Vaikka Resident Evil: Tuho tarjoilee tuttua tauhkaa, katselee elokuvaa parin bissen jälkeen ilokseen, kunhan sitä ei ota liian vakavasti. Jos aivojansa ei jätä elokuvateatterin aulaan odottamaan, saattaa elokuvaelämys mennä piloille pohtimalla mm. miksi Alicen moottoripyörä kiiltelee uutuuttaan pölyisessä autiomaassa, onko kauppaketju K-Mart maksanut paljonkin paalua saadakseen oman nimikkohahmon elokuvaan, mikseivät sadat zombiet saa heiveröistä verkkoaitaa kaatumaan, montako halpaa säikyttelykohtausta yhteen elokuvaan kehdataan ahtaa, voisiko kauhutunnelmaa rakentaa industriaalirockin sijaan vaikkapa hiljaisuudella ja kuinka epätoivoista product placementia on laittaa zombie puhumaan kännykkään. Suurin ja ratkaisevin kysymys on kuitenkin se, miksi katsojan pitäisi välittää yhdestäkään elokuvan ”sankarista”, joiden sielunelämä esitellään muutamalla kehnosti kirjoitetulla repliikillä?  

Resident Evil: Tuhon kunniaksi täytyy todeta, että se on monta kertaa parempi kuin edeltäjänsä Resident Evil: Apocalypse (2004). Elokuvantekijöille on siis tarjottu tilaisuus päättää sarja melko tyylikkäästi. Viimeiseksi RE-elokuvaksi Tuho tuskin kuitenkaan jää. Sen verran vahvasti jatko-osaa elokuvan lopussa pedataan. Vaan kuinka moni haluaa nähdä kymmeniä (!) millajovovicheja mättämässä zombeja turpaan? Elokuvasarjan käsikirjoittaja, Jovovichin aviomies Paul W.S. Anderson varmasti, mutta entäs me muut?